Summerdreams - Prologi: Ehdotus

Jees! Ihanaa, että sain tän jo nyt tehtyä (: Olihan tässä reilun parin kuukauden tauko. Noniin, seuraavaksi alankin sitten kuvailemaan taas Stormeja. Kuvia 97 + otsikkokuva. Anygays, käykää lukemaan:

”No haista sitten vittu!” Emmy huusi täyttä kurkkua. Vince pyörähti ympäri, nosti oikean käden keskisormensa pystyyn ja sanaakaan sanomatta paukautti oven kiinni perässään.

Emmy huohotti vieläkin kovasta huutamisesta. Ei kulunut hetkeäkään, kun nainen löysi itsensä lyyhistyneenä lattialle nyyhkyttäen kuin mikäkin Lumikki. Siinä hän itki suruaan, sadatellen jokaiselle tietämälleen jumalalle epäonneaan, että juuri kun hän oli ollut aikeissa suostua Vincen kosintaan, jonka tämä oli esittänyt vasta muutama päivä sitten, oli hän odottanutkin ilmeisesti liian pitkään vastaamistaan.

Ja löytänyt Vincen toisen naisen sylistä.

Kohta Emmy kuuli oven kahvaa räplättävän. Säikähtäen hän pinkaisi pystyyn ja pyyhki kyyneleensä hihansyrjällään. Natalia ei saisi nähdä häntä itkuisena. ”Heei, mitä täällä on tapahtunut?” Natalia huikkasi ovelta, ja rämisteli laukkunsa kanssa sisälle, kun Emmy oli juuri ja juuri ehtinyt kylpyhuoneeseen korjaamaan meikkiään paukauttaen oven kiinni kuin olisi vihainen.

”Eipä kummempia”, hän huudahti vessasta äänellä, jolla ei tosin olisi vakuuttanut edes kivenmurikkaa – itku kuulsi siitä läpi kuin pinkit rintaliivit valkoisen paidan alta. Kylpyhuoneen oven toiselta puolelta kuuluikin pari terävää koputusta ennätysajassa. ”Emmy? Kyllä minä tunnistan, ettei sinulla ole kaikki kunnossa. Puhuisit minulle”, Natalia maanitteli parasta ystäväänsä myötätuntoisella äänensävyllä.

Emmy päätti kerrankin nöyrtyä ystävänsä edessä ja avasi hitaasti oven ripsivärit vieläkin poskilla, suunpielet hillitysti alaspäin. Natalia tutkaili tovin Emmyn kasvoja surullinen hymy omillaan ja veti tämän sitten myötätuntoiseen halaukseen. ”Älä nyt sano, että tämä liittyy Vinceen”, hän aavisti. Emmyn nyökätessä kyynelten virratessa, Natalia laski kätensä ruskeatukkaisen olkavarsille.

”Mitä se kusipää nyt on tehnyt?” hän uteli pettyneen oloisena. Emmy katsoi viimein hänen silmiinsä. ”Se petti minua… Jonkun epämääräisen huoran kanssa”, Emmy niiskutti. Natalian sydämessä pisti myötätunto, eikä tämä voinut itselleen mitään, kun työntyi itse jo toiseen halaukseen.

***

”Sam, on aika mennä”, Kristy totesi apaattisella äänellä tarraten tyttärensä olkapäistä. ”Emme olisi voineet tehdä mitään hänen pelastamisekseen. Älä sure. Hän on nyt paremmassa paikassa.” Samanthan ei kuitenkaan auttanut muu, kuin päästää tunteensa ilmoille nestemäisessä muodossa. Ja pienen parahduksen kera.

”Sam, tulisit nyt. Kyllä Marie pärjää”, Kristy yritti vielä. ”En!” Samantha kivahti äidilleen luoden tähän vihamielisemmän katseen kuin oli tarkoitus. Ärtymys loimusi tämän silmissä ja Kristy astui askelen taaksepäin.

”Selvä. Kunhan muistat, ettei se ollut sinun syysi. Se oli syövän syy, ei sinun”, Samanthan äiti lohdutti, painoi hellän suukon tyttärensä otsalle, silitti hetken tämän selkää ja jätti tämän sitten yksin nuoremman tyttärensä haudalle.

Kun Samantha oli varma, että oli yksin, hän polvistui maahan välittämättä, siitä miten pilaisi mekkonsa multaan. Hän silmäili kiivaana hautakiveen kaiverrettua nimeä ja tunsi polttavien kyyneleiden tulvan.

”Marie… Minä rakastan sinua aina, muistathan sinä sen? Minä… Tulen katsomaan sinua aina kun pystyn. Ja… Rukoilen sinun puolestasi aina. Niin. Niin minä teen. Olen sinusta ylpeä. Selvisit elämästä kunnialla. Mutta niin nuorena…”, nainen kyynelehti sanojensa lomasta. ”Marie… Minulla tulee niin hirveä ikävä sinua!” Samantha kiljui hiljaa, antamatta äänelleen kunnon pontta huutamiseen. ”En ikinä unohda sinua.”

Sanottavansa sanottuaan Samantha nousi seisomaan, pyyhki vuodatettujen kyyneleiden jäännökset. Loi vielä toistaiseksi viimeisen katseen siskonsa hautaan ja pisti vastahakoisesti jalkaa toisensa eteen lähteäkseen kotiin. Nyt hän ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että haluaisi puhua siskostaan Mariesta yhtään kenellekään.

***

”Sparby, mikä on sen tämänpäiväisen leikkauspotilaan vointi?” kuului ääni Haileen oikealta puolelta ja hän säpsähti pienesti. ”Ai, Max. Ööh, vakaa. Verenpaine vähän koholla, mutta haavakuumeen huomioon ottaen kaikki on kohdallaan. Kotiutusta voidaan ajatella, kun tikit on poistettu ja tulehdus parantunut”, nainen sanoi tarkastellen ja tihrustaen tietokoneen ruutua, ja selaten papereita nenänsä edessä.

”Sparby?”, Maxwell kysyi uudestaan pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Max?” Hailee toisti hölmönä, vitsiksi tarkoittaen. ”Hailee, olen tosissani”, Maxwell tuhahti kasvot vakavina. Hailee vakavoitui myös. ”Anteeksi. Mitä olit sanomassa?” Hän pyörähti tuolillaan niin, että kohtasi kollegansa kasvot suoraan.

Max piti taas hienoisen tauon. ”Et lähtisi Atlantaan. Tarvitsemme sinua täällä. Tai ainakin… minä tarvitsen”, mies puhui hiljaa, kasvot kuvastaen anelun lisäksi jotain muutakin. Hailee meni hämilleen ja aukoi suutaan kuin sanoakseen jotain, mutta mitään ei tullut ulos. Hän olisi tosiaankin halunnut sanoa jotain, muttei vaan tiennyt mitä.

Kuin salamaniskusta ovi kuitenkin avautui, ja sisään riensi hätääntyneen näköinen hoitaja, jonka Hailee tunnisti Nancy Rechaniksi. ”Sparby, Bywater. Kolme autokolarin uhria. Tarvitsemme teitä molempia”, hoitaja puuskutti ja katosi huohottaen ovenpielestä.

Hailee ja Max loivat vielä yhteisen pikaisen katseen, ja pinkaisivat molemmat juoksuun pelastamaan taas ihmishenkiä.

***

”Alex, toisitko minulle niitä vaippoja?” Clara pyysi varmaan kolmannen kerran sinä päivänä. Alexandra katseli hetken ympärilleen, ja äkkäsi sitten vaippapaketin sohvan juuresta. ”Olepa hyvä”, hän sanoi poissaolevasti, nakkasi paketin Claran jalkojen juureen ja jatkoi Edwinin, vaativimman asiakkaansa kuuntelemista puhelimestaan.

Heaven Claran sylissä väänsi jo itkua, kun äitinsä yritti sujauttaa tytön vyötäisille puhdasta vaippaa. ”Shh, ei hätää, kulta”, Clara lässytti kuopukselleen, mutta Heaven päätti siitä huolimatta aloittaa jokapäiväisen huutokohtauksensa niiltä sijoiltaan. Tyllerö rupesi takomaan äitinsä reisiä pikkuruisilla nyrkeillään ja naama punaiseksi muuttuen päästi hirveimmän rääkäisyn, jonka Alexandra oli eläissään niin pieneltä ihmiseltä kuullut.

Alexandra pyöräytti silmiään ja sulki entisen huoneensa oven, istuutui vanhalle sängylleen. ”Jatka toki, Edwin”, hän tokaisi asiakkaalleen hieman kärttyisänä. Kun hänen vanhempansa olivat reilu viikko sitten kutsuneet koko perheen koolle Claran ja Alexandran lapsuudenkotiin, ei Alex ollut muuta halunnutkaan koko viikkona, kuin vain päästä pois. Velvollisuudentunnosta hän oli silti jäänyt ja päättänyt kärsiä tuomionsa loppuun.

Kaikki ne ylimääräiset kohtaukset Claran ja Dawsonin kahden lapsen kanssa olivat kuluttaneet Alexin hermot siihen pisteeseen, että hän olisi iloisena lähtemässä vaikka lobotomiaan, kunhan pääsisi siskonsa kauhukakaroiden lähettyviltä kauas pois.

Eikä tilannetta helpottanut yhtään se, miten Dawson – Claran aviomies, Nathenin ja Heavenin isä – oli irvokkain mies, jonka Alex oli kuunaan tavannut. Ennen kuin Alex oli huomannutkaan, Edwin oli puhua läpättänyt koko naisen mietiskelytuokion ajan. ”Anteeksi, Edwin. Aloittaisitko alusta? En oikein… kuunnellut”, Alex keskeytti anteeksi pyydellen.

Hyväntahtoisesti tuhahtaen Edwin kuitenkin aloitti litaniansa uudestaan, mikä sai Alexin suunpielet hienoisesti koholleen.

***

”Nat! Olen saanut loistoidean!” Emmy kiljui ystävälleen illansuussa loikkien huoneestaan television eteen. Natalia oli juuri saanut istuuduttua mukavasti sohvalle, teeveestä oli alkamassa tämän lempielokuva The Notebook. ”No kerro”, hän puuskahti turhautuneena, mutta silti tahtoi kuulla ystävänsä idean.

”Miltä kuulostaisi, jos lähdettäisiin tyttöporukalla lomalle? Jonnekin, missä on sekä kaupungin sykettä ja ihania ja rauhallisia hiekkarantoja? Niin kuin vaikka Ranskan Riviera?” Emmy höyrysi innostuneena taivaanrantoja jo maalaillen. Yllätyksekseen Natalia sai huomata idean kuulostavan ihan siedettävältä. Hän kohautti olkiaan.

”No eihän tuo pahalta kuulosta. Tyttöporukalla taidat tarkoittaa meitä, Haileeta, Alexia ja Samia?” hän haki tarkennusta. Emmy nyökkäsi leveä hymy huulillaan, hampaat sen takaa pilkistäen. ”Joo. Minusta tuntuu, että saisin palkan ennakkoon, Tim taitaa tykätä minusta sillä silmällä”, hän virnuili ja suunnitteli jo täyttä päätä.

”No pannaan harkintaan. Kyselepä muilta asiasta”, Natalia kuittasi toppuutellen ja painoi kaukosäätimestä taas äänet päälle. Eipä hän ehtinyt kauaa elokuvaa katsella, kun naisen oma puhelin pirahti soimaan. ”No kuka vittu –”

Elliott, Natalia kirosi mielessään. ”Hei kulta”, nainen lirkutti vastatessaan. ”Hei herkkupeppu”, kuului Elliottin ääni. Typerä hymy kohosi väkisinkin Natalian huulille. Emmy ilmeili blondille matkien liioitellusti hänen ilmeitään, mikä sai Natalian tuhahtamaan huvituksesta.

”Mitäs soitit?” hän kysyi vähän iloisemmalla äänellä. Emmy älysi lampsia keittiöön häntä häiritsemästä. ”Ajattelin, että jos tulisin sinne teille ja…”, Elliott ehdotteli, mutta Natalian hymy hyytyi. ”Kuule, muuten kävisi, mutta Emmy on kotona. Niin kuin joka perjantai, ettäs tiesit”, nainen huokaisi ja kiristi hymyään oikealle.

”Enkö voisi tulla teille?” hän ehdotti sen sijaan pilke palanneena silmäkulmaansa. ”Nääh, et sinä tänne halua tulla. Fredrick ja Paul vetivät kunnon kaatokännin, eikä tänne ole tulemista kuin paikallispoliisilla”, mies sanoi pettyneellä äänellä, naurahtaen silti loppuun.

Vaaleaverikkö hihitti hetken. ”Ai jaa. No, katsotaan huomenna uusiksi, joohan?” Natalia ehdotti. ”Sovittu”, Elliott sanoi selvästikin hymy huulillaan.

***

Puhelin soi jo neljänteen otteeseen, mutta Sam ei vain halunnut vastata. Kaikki tuntui niin tyhjältä. Millään ei ollut enää mitään väliä nyt, kun Marie oli poissa. Niin eloisa ja elämäniloinen ihminen oli nyt revitty Samanthan elämästä lopullisesti. Nainen makasi jo toista tuntia sängyllään miettien elämän tarkoitusta, hiuskiehkuroitaan sormien välissä pyöritellen.

Kohta sointi loppui, mutta hetken kuluttua puhelin värisi. Samanthan oli pakko katsoa viesti. Se oli ainoa hänen paheistaan, puhelinriippuvuus. Soita minulle! luki viestissä, ja totta kai se oli Emmyltä. Sam huokaisi silmiään muljauttaen.

Samantha laski kännykkänsä vatsalleen ja mietti hetken. Jaksaisiko hän soittaa? Entä jos Emmyllä olisi huonoja uutisia? Tai jotain vielä pahempaa? Enempää ei Sam ehtinyt miettiä, kun puhelin pirahti uudelleen soimaan.

Nainen säikähti niin, että hädissään painoi jo vastausluurista ja pinkaisi pystyyn. Kohta puhelimesta kuului vaimea ääni. Voi paska, minun on pakko vastata…, Sam manasi ja painoi sitten kännykän korvalleen. ”No mitä?” hän puuskahti taas tarkoitettua töykeämmin.

”Et vittu usko! Sain täydellisen idean! Sinä, minä, Hailee, Alex ja Nat lomalle Saint Raphaëliin? Miltä kuulostaa?” Emmy vouhotti innoissaan. Sam huokaisi taas.

”Milloin ajattelit?” Kului hetki hiljaisuutta. ”Ensi viikolla.”

Samantha ei ehtinyt harkita kuin sydämenlyönnin ajan, kunnes impulsiivinen ääni hänen sisässään jo vastasi hänen puolestaan. ”Mukana ollaan”, hän kuuli oman äänensä. ”Iik! Tämä on paras idea, johon olet ryhtynyt, Sam, minä lupaan!”, Emmy kiljui ja sulki puhelun. Sam jätti puhelimen roikkumaan käteensä ja toljotti silmät laajenneina eteenpäin. Mihin soppaan hän nyt oli lusikkansa upottanut?

”Mihin hittoon minä taas lupauduin…?” Sam jäi pohtimaan. No, kaipa minä sillä lomalla vähän tuuletun. Joo. Aion unohtaa kaiken surullisen. Mutta ennen sitä teen surutyön loppuun, hän suunnitteli mielessään. Eipä aikaakaan, kun hän nukahti jo sängylleen ja rauhallinen ja tasainen hengityksen rohina kaikui huoneessa.

***

Clara koputti Alexandran oveen etusormen rystysellään. Kello löi jo yhdeksän illalla, joten Alex oletti perheen pienimpien olevan jo unten mailla. ”Alex?” kuului ovelta. ”Juu”, Alex raakkui.

Clara astahti oven takaa näkyville ja painoi uksen selällään kiinni. ”Kuule. Minä ja Daws vähän mietittiin, että olisi ehkä helpompaa meille olla täällä, jos tämä sinun huoneesi olisi lasten makuuhuone. Sopisiko?” Clara ehdotti hampaitaan kiristellen, tietäen että pyysi pikkusiskoltaan töykeää palvelusta.

Alex huokaisi. Hän tarkkaili minuutin ajan Claran olemusta antaen tämän kärsiä tietämättömyydessä. ”No… Kaipa se käy. En muutenkaan jaksa niitä penskojasi”, Alex töksäytti melkein kuin kostoksi yhtä töykeällä äänellä ja aloitti jo pakkaamaan.

”Anteeksi mitä!?” Clara tyrmistyi. Puna hänen korviltaan oli siirtynyt poskille ja nenänpäähän. Alex kääntyi tuohtuneeseen siskoonsa päin. ”Kunhan sanoin totuuden. Kyllähän sinun pitäisi tietää, etten ole ikinä ollut minään kakarafani”, hän tokaisi kasvot välinpitämättömän maskin peitossa ja jatkoi pakkaamistaan.

Clara teputteli hetken raivostuneena paikallaan, kunnes tajusi saaneensa tahtonsa läpi. ”Kiitos, sisko”, hän sanoi mahdollisimman muodollisesti ja väkinäistesti hymyillen peittäen selvän ärtymyksensä ja sulki oven hiukkasen turhan kovaa kiinni. Alex kääntyi kannollaan vielä katsomaan oven suuntaan. Hän loi sitten katseensa kattoon kuin imien siitä itsehillintää. Että hän vihasi joskus siskoaan!

***

Ovikellon räppänä yritti soittaa tuttua melodiaa, mutta onnistuikin saamaan aikaan vain pienen pihahduksen. ”Emmy! Joku on ovella!” Natalia huikkasi sohvalta, kutsuen ystävänsä avaamaan – hän ei itse halunnut millään jäädä paitsi parhaasta elokuvan kohtauksesta.

”Mene sinä!” kuului kylpyhuoneesta Emmyn ääni. Nat loi tuohtuneen katseen kylpyhuoneen oveen, painoi kaukosäätimestä mute-näppäintä ja laahusti avaamaan. Jos se nyt on joku jehova niin minä kyllä…

”Alex!” Nat kirahti avatessaan oven. Sen takaa paljastui Alexandra muutama matkalaukku ja hieman nolo olemus mukanaan. ”Mitäs hittoa sinä täällä teet tähän aikaan? Ja… miksi sinulla on matkalaukut mukana?” blondi ihmetteli. Alex kohautti olkiaan ja nosti ylähuultaan.

”Nojaa, en jaksanut enää niitä Claran ipanoita. Voinko punkata täällä muutaman yön? En kehtaa kotiinkaan mennä kun sinne on muutama kymmentä kilometriä ja Vespani jäi tässä rytäkässä vanhempieni autotalliin”, punatukkainen kysyi anteeksipyyntö äänessään kuultaen.

Natalia oli huomaamattaan nostanut kätensä suunsa eteen. ”Joo, tule vain. Täällä on vähän sotkuista – syytä Emmyä – mutta kyllä sinä tänne mahdut nukkumaan. Sohvalle ainakin, jos et muualle”, Nat selvitti ja tarttui jo toiseen Alexin matkalaukkuun. Alexandra astui Natalian ohi sisälle asuntoon ja raahasi isompaa laukkuaan edellään tutkaillen asuntoa – hän oli nähnyt sen viimeksi puolisen vuotta sitten.

”Kiitos”, Alex sanoi ja soi kiitollisen hymyn ystävälleen. ”Eihän tuo mitään”, blondi kuittasi asian.

”Kuulinko Alexin äänen?” Emmy kurkkasi kylpyhuoneen ovenraosta. ”Kuulin minä näköjään. Miksi sinä tänne tähän aikaan tulet?” brunette uteli ja astui kokonaan olohuoneen ilmatilaan. Puoliksi käytetty vanutukko törrötti naisen kädestä. Alex kohautti olkiaan. ”Sain potkut perhekokouksesta”, hän totesi rauhallisesti hymy huulillaan selittämättä sen enempää.

”Aha. Okei. Selvä”, Emmy kakoi ja palasi kylpyhuoneeseen.

***

Hailee oli juuri saanut ovensa paukautettua kiinni. Yömarketin pussit pyörivät ympäri naisen valkeiksi rytistyneissä sormissa, kun tämä laski kassit lattialle. ”Hei, Luna”, nainen tervehti kissaansa rapsuttamalla sitä korvan takaa. Kissa vain purnasi ja painoi itsensä omistajansa jalkaa vasten.

Saatuaan ostoksensa jääkaappiin Hailee vilkaisi kelloa. Iltavuoro oli venynyt autokolarin johdosta muutaman tunnin ylitöiksi, kun yhtä potilaista oli pitänyt elvyttää kolmesti ja sitten vielä tarkkailla mahdollisia hermostovaurioita, ja kotiin hän oli päässyt vasta puolen tunnin raportinteon jälkeen. Kello näytti puoli kolmea aamuyöstä.

Hailee huokaisi syvään ja tarkasti kotipuhelimensa viestit painaen puhelimen namikkaa ja lysähtäen sohvalle sen viereen. Kuului piippaus ja sitten ääni: Sinulle on kaksi uutta viestiä. Toinen piippaus. Ja sitten Hailee kuuli tutun, matalan äänen puhelinvastaajastaan. ”Sparby, kuule. Tiedän, että tämä tulee vähän kuin puun takaa, mutta en vain voinut pitää tätä sisälläni enää kauempaa. Minä… Rakastan sinua. Ja minä, öö… odotan sinua niin kauan kuin on tarvis. Jos siis tunnet samoin. Odotan soittoasi…”, Max puhui. Hailee ei kyennyt kuin tuijottamaan vastaajaansa kyynelet kihotessa silmiinsä. Loput Maxin puheesta meni häneltä sivu suun. 

Kuului kolmas piippaus. ”Hailee! Moro, Emmy tässä, moi. Kuule, suunniteltiin tyttöjen kanssa matkaa Saint Raphaëliin. Miltä kuulostaisi?”, Emmyn ääni kuului yhtä pirteänä kuin aina. Olkoonkin, että viesti oli tullut keskiyön jälkeen. Vaaleaverikkö tuhahti hieman huvittuneena.

Hailee tiesi, ettei Emmy mennyt nukkumaan ennen neljää kuin pakotettuna, joten hän nosti luurin, nousi ylös ja näppäili Emmyn kännykkänumeron. Kohta nainen vastasikin. ”Joko kuulit viestini?”

”Joo… Kaipa tuo käy, eihän minulla muutakaan tekemistä ole. Milloin me lähdetään?” Hailee uteli, vaikka tiesikin kuulostavansa väsyneeltä ja ei-niin-innostuneelta ajatuksesta. Emmy piti pienen tauon. ”Öö, sanoin muille että ensi viikolla, käyhän se?” ”Joo, sopii hienosti”, Hailee totesi ja sulki luurin.

Ehkä hän saisi ajatuksensa selvitettyä loman aikana.

***

”Miten niin et ole lähdössä?” Haileen ääni huusi puhelimen toisessa päässä ja kaikui Samanthan korvissa. ”No, minusta tuntuu, että jään sittenkin vielä suremaan Marieta. En siellä lomalla varmaan muuta ajattelisikaan, kuin sitä ja syöpää. Ette te minusta saisi kovinkaan eloisaa seuraa”, Sam perusteli huokaisten puhelimeen.

”Kuulepa. Marien kohtalo on vain yksi monista. Kyllä ymmärrän, että hän oli siskosi, mutta luulenpahan että Marie tahtoisi sinun jatkavan elämääsi ihan normaaliin tapaan. Marie tahtoisi sinun olevan onnellinen, Sam”, Hailee takoi järkeä Samin päähän. ”Eikö niin?”

”No mutta –” ”Eikä mitään muttia. Minä raahaan sinut vaikka kuplamuovissa sinne Saint Raphaëliin, jos on pakko. Nyt ala pakkaamaan, me lähdemme jo huomenaamulla”, Hailee hoputti. ”Etkä sinä muutenkaan reissua voisi enää peruuttaa. Tai voisit muttet saisi enää rahojasi takaisin. No joka tapauksessa, nähdään huomenna lentokentällä kello 7.30. Yritä saada nukuttua, joohan?” ”Joo. No, minä yritän”, Sam myöntyi väsyneesti ja hieraisi kasvojaan.

”Hyvä, hyvä”, Hailee sanoi ja sulki puhelun. Samantha jäi vielä hetkeksi tuijottamaan luuria.

”No, kaipa minun on nyt sitten pakko lähteä”, hän totesi itsekseen.

***

Hailee veti henkeä vielä viimeisen kerran ja yritti rauhoitella itseään. Sitten vaaleaverikkö painoi vielä viimeisen numeron ja antoi puhelimen tuutata. ”Maxwell”, kuului puhelimesta.

Hailee meni paniikkiin. ”Onko siellä joku?”, Max kysyi hämillään. ”On, on. Anteeksi. Niin. Hei, Max”, Hailee henkäisi puhelimeen. Hän kuuli Maxin nielaisevan. ”Hei, Sparby.”

”Niin, hmm. Tahdoin vain kysyä sinulta, että… No, olen lähdössä pois vähäksi aikaa – ei, en Atlantaan –, ja ajattelin, että kun sinä olet ainoa, jonka tunnen niin hyvin, niin ajattelin, että josko haluaisit ottaa Lunan hoidettavaksesi muutamaksi viikoksi?” Hailee lätisi aivan liian nopeasti. ”Hidasta toki. En saanut mitään selvää”, Max toppuutteli ja päästi naurahdusta muistuttavan vinkaisun, mikä sai Haileen rentoutumaan aavistuksen verran.

Miten ihmeessä Maxin kanssa juttelemisesta olikin tullut näin kiusallista? Viikko sitten he olisivat voineet keskustella ihan normaalisti, ilman minkäänlaisia mietintöjä aiheesta ”Kuinka nololta kuulostan?” tai ”Uskallanko sanoa tämän?”.

Hailee veti syvään henkeä. ”Ajattelin kysyä, että tahtoisitko ottaa Lunan hoitoosi muutamaksi viikoksi”, hän ehdotti. Max tuntui pohtivan esitystä hetken. ”Selvä. Minulla ei täällä tosin ole mitään kissantarvikkeita, joten taidat tuoda ne mukanasi? Milloin tuot kissan, vai haenko minä sen?”, Max tiedusteli. Hailee loi hermostuneita katseita lattialistoihinsa ja eteensä ilmestyneeseen kissaansa.

”Öö, ajattelin että josko kävisi jo tänään? Olen nimittäin lähdössä jo huomenna”, Hailee kysyi ja pureskeli huultaan. ”Selvä, käyhän tuo. Tule kun tahdot”, Max sanoi ja Hailee sulki luurin.

Huh, nyt se on tehty. Voi kiitos luojalle, minä tein sen, nainen ajatteli helpottuneena. Jostain syystä hänestä oli nyt kiusallista puhua Maxwellille. Ehkä se johtui siitä, että tämä kuitenkin tunnustanut Haileelle rakastavansa tätä. Ehkä.

Eikä Hailee ollut vastannut miehelle mitään. No, nainen tosissaan toivoi, että saisi selvitettyä ajatuksensa lomalla. Eihän tästä muuten tulisi yhtään mitään. Kiroten toivotonta, tilannetajutonta ja sanalla sanoen melkeinpä tökeröä käytöstään Hailee rymysi makuuhuoneeseensa ja yritti pakata vielä viimeisetkin tarvittavat tavarat mukaansa.

***

Nonniin, se oli sitten siinä! Kuvissa saattoi olla on epäloogisuuksia (kuten puuttuvat puhelimet), mutta ei anneta niiden häiritä. After all, mulla nää kuvat on pääasiassa vain visualisoimaan mun ajatusmaailmaa ja teksti on siinä pääosassa.

Seuraavaksi tosiaan luvassa Stormeja 27. osan merkeissä ja sen jälkeen jatkosta ei olekaan tietoa. Mennään, miten intuitio ja inspiraatio käskee (:

Hyviä jouluja kaikille!