Postcards - Card I: Havanna

Jeejee, uusi "tarina" lähtee tästä (: Tällä kertaa Maxis Match, koska vaihtelu virkistää ja tällä pelityylillä tuntuu ainakin nyt olevan mukavampi kuvata (: Ajattelin, että tämän jälkeen julkaisen Stormeille uuden osan tms (saattepa nähdä!) tai sitten elän mielihalujeni mukaisesti ja pistän pystyyn joko kunnon peliblogin, tai sisällytän tänne pelailuja-osion. Saisitte seurata mitä mun sims-perheille tapahtuu sillä aikaa, kun ei ole kuvaukset pystyssä :D Ja että kuinka paljon niitä perheitä on....

Kuvia 200, tekstiä Wordissa vajaat 12 sivua. Anyways, lukumusa näyttää tältä ja tältä (laita molemmat välilehteen, nii voit vaihtaa kun toinen loppuu ;)), ja osa näyttää tältä:

”Onko kaikki nyt varmasti kunnossa? Ethän unohtanut Greta-mummisi sinistä sukkanauhaa?” Kendra huolehti. Tämän ystävä kuitenkin hymyili tälle. ”En unohtanut. Alat vaikuttaa ihan äidiltäni”, Miranda naurahti. Kendra hymähti huvittuneena. Niin. Nyt se oli tapahtumassa. Miranda, hänen paras ystävänsä hiekkalaatikolta, oli menossa naimisiin.

”Eihän Jonas ole vielä nähnyt sinua? Siis tuossa ihanassa mekossasi”, Kendra touhotti vielä melkein kuolaten ihanaa morsiusmekkoa, joka Mirandalla oli yllään. ”No, jos on, niin minä en ole huomannut. Olen jumittanut tässä huoneessa koko tämän aamun, eikä täällä ole käynyt muita kuin sinä, äiti ja muutama morsiusneito. Oh, ja tietysti Paula”, Miranda luetteli. Viimeisen nimen kohdalla Kendran ilme värähti.

”Vieläkö? Älä nyt enää jaksa vatvoa sitä, siitä on valovuosia aikaa!” Miranda sanoi ja huitaisi hiuksen kasvoiltaan muiden hiustensa sekaan. ”Niin onkin… Mutta ei se silti kovin mukava muisto ole”, Kendra sanoi synkkänä. Hän muisti vieläkin, kuinka Paula, Jonasin pahansisuinen sisko oli kiusannut häntä viimeiseen saakka opiskeluaikoinaan. Pitikin sattua niin pahasti, että Miranda löysi tämän veljestä sielunkumppaninsa. Nyt hänen tuli sietää Paulaa varmaan koko loppuelämänsä, olihan tämä Mirandan käly.

”Piristyisit nyt, nyt on häät! Sinun pikku tyttösi, josta olet aina pitänyt huolta, menee naimisiin!” Miranda iloitsi tarraten Kendran käsistä. Hymy levisi Kendran kasvoille. ”Onneksi olkoon nyt sitten, vaikka ethän sinä vielä olekaan rouva Campbell”, Kendra sanoi leveästi hymyillen ja halasi parasta ystäväänsä.

Kohta he kuulivat kellon kalkkeen, jonka jälkeen musiikki alkoi soida. ”Nyt se on sitten menoa”, Miranda kiljaisi innoissaan. He olivat sopineet Kendran saattavan Mirandan alttarille, nyt kun tämän isä oli nukkunut pois viisi vuotta sitten, eikä tämän äidillä ollut halua saatikka terveyttä hommaan. Miranda otti Kendran käsikynkästä kiinni. ”Vie minut miehen syliin”, hän vitsaili vielä, ennen kuin he hiljenivät.

Kun hääkakku ja sen sellaiset perinteiset toimet oli suoritettu, oli tullut häävalssin aika. Tanssilattialla näytti keinuvan jo useampikin tanssipari keinuttelemassa lanteitaan valssimusiikin tahtiin. Kendra oli kuitenkin jättäytynyt sivummalle buffet-pöydän viereen. 

Hän katseli kaihoisana Mirandaa ja Jonasia. Hitusen kateellisena hän ei voinut olla ajattelematta, milloinkohan samanlainen onni kohtaisi hänet.

Sivummalla Kendra näki Paulan tekevän lipevästi tuttavuutta hääjuhlien kenties ainoiden sinkkumiesten kanssa yhtä aikaa. Heidän edustallaan näkyi lasten leikkinurkkaus, jossa pelattiin nyt aasinhäntää ja toisessa porukassa x-hippaa. Kendra huokaisi hiljaa.

Tajuamatta ajankulkua Kendra kuuli kohta etäisesti lähestyvän lapsijoukon. Samppanjalasi hänen kädessään oli vähällä tipahtaa, kun hän palasi takaisin tietoisiin ajatuksiinsa. Häävalssi jatkui vielä. Hyvä, hän ei ollut jäänyt mistään tärkeästä paitsi pienen torkkuhetkensä aikana.

Hetkeksi hän vielä uppoutui ajatuksiinsa, kunnes näki lapsijoukon lähestyvän itseään. Kendra vetäisi kasvoilleen tekohymyn ja yritti näyttää siltä, kuin viihtyisi. Lapset tulivat huutaen jonkun pallomaisen perässä, joka vain vieri vierimistään yhä edemmäs naperolauma perässään kiljuen.

Kun pallo oli pysähtynyt Kendran lähelle, hän jäi katsomaan, pitäisikö hänen potkaista pallo lapsille, vai oliko pallon jahtaaminen heidän uusin leikkinsä. Lapsilauma kiiruhti pallon perässä ja he kaikki pysähtyivät, kun joukon johtajannäköinen punatukkainen tyttö litisti pallon jalkansa alle. Tyttö pysähtyi hetkeksi katsomaan Kendraa, joka hymyili tälle hyväntahtoisesti. Hän ei ollut koskaan oikein osannut olla lasten lähettyvillä luonnollisesti.

Kohta koko lapsijoukko oli pysähtynyt katselemaan Kendraa suut ammollaan. Eräs mustatukkainen morsiusneidonnäköinen tyttö kuitenkin yhtäkkiä vinkaisi ja osoitti Kendraa pienellä etusormellaan. ”Miksi sinä olet täällä yksin?” tyttö kysyi Kendran mielestä herttaisen vilpittömänä. Hän kuitenkin joutui harkitsemaan mielipidettään vielä kertaalleen, kun yhtäkkiä kaikki lapset kysyivät häneltä samaa asiaa toljottaen avoimesti hänen kasvojaan.

Häkellyksestä mykkänä Kendra ei keksinyt mitään sanottavaa, vaan kakoi hetken samppanja loiskuen lasissa. Kun hän hetkeen ei ollut saanut mitään ääntä kurkustaan, eräs lapsi huudahti vahingoniloisena: ”Yksinäinen!” Muutama muukin lapsi otti tuosta lausahduksesta esimerkkiä, ja kohta melkein koko lapsikatras kiljui hänen edessään ”Yksinäinen!”. Kun lapset olivat länkättäneet Kendran mielestä ihan liikaa, hän avasi suunsa.

”Kuulkaas, teidän pitäisi leikkiä, eikä kiusata minunlaisiani neitoja”, hän sanoi mahdollisimman kohteliaasti, mutta lapset tuntuivat ottavan lausahduksesta vain lisää tuulta purjeisiinsa. ”Eihän tuo ole neito eikä mikään!” muuan poika huudahti melko vaimeasti, mutta silti jotenkin kaikki vain kuulivat sen. 

Yhtäkkiä ruokapöydistä kuului kutsuhuuto. ”Amanda, tänne!” punatukkainen rouva ärähti, ja palloa pitelevä tyttö potkaisi pallon pois ja raahusti äitinsä luokse. Lapset alkoivat hajaantua johtajan lähdettyä. Kendra huokaisi helpotuksesta, mutta jäi silti miettimään tapahtunutta hetkeksi tuima ilme kasvoilleen juurtuneena. Kuinka julmia lapset pystyivät halutessaan olemaankaan.

Kohta Kendra tunsi ajatelleensa liikaa; kyynelet tekivät tuloaan. Hän yritti räpsytellä ripsiään niin nopeasti, kuin ehti, etteivät meikit vain leviäisi, mutta joutui silti pyyhkäisemään pienen tippasen kämmenselkäänsä.

”He ovat typeriä. Ei Amanda edes ole kovin hyvä tyyppi”, Kendran vierestä kuului ääni. Hän hätkähti hieman yhtäkkistä tokaisua, kunnes hän vilkaisi vierelleen, jossa seisoi jotakuinkin samanikäinen tyttö, kuin äskeiset lapset. Kendra jäi taas sanattomaksi, kun ääni jumiutui äänihuuliin. ”Minä olen Caroline Lee. Ja sinä olet Kendra Thompson. Ja nuo olivat ilkeitä ja typeriä pikkulapsia”, tyttö virkkoi rauhallisena.

Lopulta Kendra sai äänensä kulkemaan. ”Mistä sinä tiedät minun nimeni?” hän kysyi – jälkeenpäin ajateltuna hieman tökerösti, mutta eihän hän siinä tilanteessa ajatellut. ”On mielenkiintoista, miten paljon tietoa irtoaa, jos jaksaa tutkailla vieraslistaa edes vähän aikaa”, Carolineksi esittäytynyt vaaleatukkainen tyttö sanoi katsoen Kendraan hymyillen.

Kendraakin alkoi hymyilyttää. Onneksi kaikki ihmiset eivät olleet samanlaisia, kuin tuo pahainen Amanda hännystelijöineen. ”Hmm. Pitääkin joskus kokeilla”, hän totesi vain sanoakseen jotain. ”Jos kerran tutkailit vieraskirjaa rankallakin silmällä, niin kertoisitkos, kuka tuo Amandan äiti oikein on naisiaan? Vaikuttaa melko… konservatiiviselta”, hän sanoi luodakseen keskustelua. Caroline ei näyttänyt pistävän pahakseen, vaan tutkaili naista tovin. Sitten hän puhui taas rauhallisesti.

”Tuo on tosiaan Amanda Jonesin äiti, Cecilia Jones. Veikkaan, että tuo mies tuossa vieressä on hänen aviomiehensä Thomas. He asuvat Windhillin pienellä esikaupunkialueella. Kenties Jonasin sukulaisia, jotka olivat pakko kutsua, ei kukaan tervejärkinen heitä sietäisi muuten kuin pakosta”, Caroline sanoi hymyillen. Tahtomattaan Kendraa alkoi naurattaa. Caroline katsoi naista hetken kummissaan, mutta alkoi sitten itsekin hihittää vähäsen.

”Sinä olet muuten tosi kaunis”, Caroline jatkoi tutkaillessaan Kendran kasvoja, joka puolestaan tuijotti vielä Jonesin perhettä. Tajutessaan Carolinen sanat, Kendraa alkoi punastuttaa. ”Kiitos”, hän mutisi. ”Sinä olet kaunis myös.”

”Ja mitä tulee ’yksinäisyyteesi’”, Caroline aloitti taas heiluttaen etu- ja keskisormiaan yksinäisyyssanan kohdalla. ”et varmasti jää yksin. Joka sinua ei huolisi, on hölmö.” Kendra hymyili. ”Kiitos kauniista sanoistasi. Minä uskon myös, että jokaiselle on Se Oikea. Myös sinulle”, hän sanoi katsoen Carolinea silmiin. Carolinen huulille kohosi hymy.

”Katsos, enoni tuijottaa tännepäin. Hän taitaa ihailla sinua”, Caroline sanoi vielä kuin ohimennen. ”Tuolla noin”, hän sanoi osoittaen pienesti valssaajien taakse. Siellä tosiaan seisoi eräs mustatukkainen, Kendran mielestä hyvännäköinen ja melko lailla samanikäinenkin mies tuijotellen häntä. Kendran huulille kohosi hyväntahtoinen hymy, johon mies vastasi pienellä viiveellä.

”Hän näkyy juttelevan isälleni ja äidilleni. Nimet oikealta vasemmalle: isäni Rick Lee, äitini Jeanne Lee ja enoni Bill McGregor. Näyttää siltä, että hän on tulossa tänne, kunhan minä lähden. No, minäpä tästä tosiaan taida häipyä. Varo, enoni saattaa olla melkoinen suupaltti”, Caroline varoitti vielä hymyillen, kun hän katosi valssaajien sekaan äitinsä ja isänsä seuraan. Kendra kiitti tätä vielä ja jäi tuijottelemaan tytön astelua hieman horroksessa.

Hetken kuluttua hän näki sen samaisen mustatukkaisen miehen kävelevän häntä kohti. Kotvan Kendraa hävetti, sillä hän tunsi näyttävänsä hieman homssuiselta. Hän sukaisi hiuksiaan paremman näköisiksi, ja loitsi kasvoilleen valloittavimman hymynsä. Kun Bill oli saavuttanut tiensä hänen luokseen, ei häntä oikeastaan enää jännittänytkään. Keskustelun lomassa hän tunsi olevansa miehen seurassa kuin kotonaan. 

”Caroline, kuka on tuo nainen, jolle enosi juttelee noin innoissaan?” Jeanne kysyi uteliaana tyttäreltään, kun tämä lipui vanhempiensa seuraan pitkän poissaolon jälkeen. Caroline katseli paria myhäillen ja tuijotti sitten äitiään. ”Kendra, morsiamen paras ystävä. Ei mitään hätää, hän on mukava”, tyttö tokaisi ja oli hetkessä poissa.

Jeanne siirsi katseensa mieheensä, joka katsoi kummastuneena sitä kohtaa maasta, jossa Caroline oli juuri seissyt. Pian hänkin siirsi katseensa vaimoonsa. ”Mikä kumma häneen on mennyt?” Rick kysyi vieläkin hieman hämillään.

Jeanne katsoi häntä itsekin vähän hölmistyneenä. ”Ehkä hän on vain… Kasvanut henkisesti. Mistäs sen tietää, nykyajan lapsethan tuntuvat tietävän enemmän kuin vanhempansa konsanaan”, Jeanne sanoi siihen tapaan, että tästä aiheesta puhuttaisiin vielä kotona. Rick kuitenkin vaikeni ja veti vaimonsa tanssilattialle, jolla moni pari jo veti jalalla koreasti.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Jeanne aloitti aiheen uudelleen. ”Kukahan tuo tosiaan on naisiaan tuo Billin kanssa jutteleva nainen? Vaikuttaa mukavalta, niin kuin Caroline sanoikin. Billkin näyttää viihtyvän hänen seurassaan”, hän papatti. Rick käänsi daaminsa ympäri ja nyt hän näki lankonsa juttelevan jollekin punatukkaiselle naiselle. 

”No, ainakin ne nauravat. Eikä Billin naamalla koreileva hymy tunnu millään haihtuvan pois”, hän naurahti ja katsahti vaimoonsa, joka hymyili myös. ”Kunpa siitä kehittyisi jotain. En jaksa enää katsella häntä yksinäisenä, niin kuin ennen kuin Julianna jätti hänet. No mutta onneksi siitä on jo vuosia”, hän huokaisi, ja loi syvän hiljaisuuden avioparin välille.

”Mitä sanoitkaan, Byron? En kuullut, häävalssi soi liian kovaa”, Paula kikatti. Byron loi häneen hellittelevän katseen, samalla, kun Byronin ystävät Sutton ja Mark pyöräyttivät silmiään Paulan käytökselle. Tämä oli oletettavasti ottanut liikaa shamppanjaa – sitä, jossa oli alkoholia.

”Kuule, Byron. Olet varmaan hauskin mies, jonka olen koskaan tavannut! Tule, mennään hakemaan lisää juotavaa”, nainen suolsi menemään, ja Byron seurasi naista buffetpöydän viereen. Hän kuitenkin huomasi daaminsa ilmeen hapantuvan monta astetta, kun he saapuivat seisovan pöydän äärelle.

”Ai jaaha, Kellimelli se löysi jo uuden heilan”, Paula huudahti kärkkäästi Kendralle, joka näytti nauttivan olostaan Billin seurassa. Kendra ja Bill kääntyivät katsomaan Paulaa. ”Niin, ole vaan varuillasi, McGregor. Sitten, kun tämä heitukka saa sinusta minkä halusikin, hän jättää sinut kuin nallin kalliolle, sen vain sanon”, hän luikautti suustaan. 

Billin ilme synkistyi hieman, mutta Kendra sen sijaan tarttui Billin hihasta. ”Tule, mennään pois”, hän kuiskasi, ja sai juttutoverinsa jättämään tilanteen vain vaivoin. 

”Mitäs tuo oli?” Byron hämmästyi parin lähdettyä kauemmas. ”Ei mitään, ei sitten kerrassaan mitään, Byron-kulta. Mutta nyt. Suutele minua!” Paula käski ja heittäytyikin jo päätä pahkaa Byronin syliin painaen huulensa miehen huulille. Kohta pari katosikin jo sisälle taloon, arvattavasti makuuhuoneen puolelle. 

”Näitkö sinä? Taas Paula oli ilkeä Kendralle. Mikset tee sille mitään?” Miranda tulistui hieman valssatessaan tuoreen aviomiehensä kanssa tanssilattialla. Jonas katsahti Billin ja Kendran suuntaan. ”Mitä minä voisin asialle tehdä? Siskoni on selvästi humalassa, eikä häntä käy kieltäminen edes selvin päin”, Jonas sanoi ja käänsi katseensa poispäin. ”Anteeksi, en minä sitä niin tarkoittanut”, hän lisäsi huomattuaan Mirandan ilmeen. ”Siis kun… en minä voi siskoani käskeä, vaikka olenkin yrittänyt monta kertaa. Toivottavasti hän nyt vain oppii käyttäytymään siivosti. Tai sitten hänet täytyy pitää loitolla Kendrasta”, hän naurahti lopuksi. Mirandakin hymähti kuivasti.

”Jonas. Olen onnellinen, että olet täällä kanssani. Että olet aviomieheni”, Miranda sanoi yhtäkkiä silmät tuikkien toljottaen Jonasia silmiin. Jonas hymyili vaimolleen. ”Niin minäkin. Ja kunhan päästään täältä häämatkalle, niin silloin minä vasta onnellinen olenkin! Pääsenpähän sukulaisilta hetkeksi karkuun”, hän nauroi. Miranda nauroi mukana.

Hetken kuluttua Miranda kuitenkin ilmoitti voivansa huonosti ja kehotti miestään tanssittamaan vaikka äitiään. Hän itse istahti ruokailupöytään pidätellen oksennusta. ”Mikäs sinulle tuli?” hän kuuli kohta vanhan äänen vierestään. ”Greta! Mistäs sinä siihen tupsahdit?” Miranda häkeltyi nähdessään isoäitinsä istuvan Jonasin paikalla.

”No minähän olin tässä koko ajan, et vain huomannut, kun sinulla taitaa olla niin huono vointi nyt”, Greta lausui kaikkitietäväisellä äänellä. Miranda hymyili hieman teennäisesti mummilleen. ”Mm. Taisin syödä jotain pilaantunutta aamulla”, hän huokaisi ja hieroi vatsaansa. Greta myhäili tietäväinen hymy kasvoillaan ja vilkuili Mirandan suuntaan.

”Mitä?” hän kysyi naurahtaen. ”Mikä nyt on?” ”Oi, ei kerrassaan mikään. Sitä minä vain, että ettet vain olisi tullut huomaamaan pieniä… tuntomerkkejä”, hän vihjaili. ”Äh, siis mitä sinä oikein höp –” Miranda aloitti, kunnes tajusi mumminsa taka-ajatuksen. 

”Ei, en todellakaan ole. En tosiaankaan”, hän kielsi jyrkästi, mutta Greta oli eri mieltä. ”No totta kai sinä olet! Onneksi olkoon nyt sitten vain”, hän sanoi ja taputti lapsenlastaan polvelle. Mirandan kasvoille jähmettynyt epäuskon ja järkytyksen sekoitus ei haihtunut. Sen sijaan hän ponkaisi pystyyn ja kipitti miehensä luokse parketille.

”Anteeksi, lainaan miestäni hetkeksi, äiti”, hän kimitti ja varasti miehensä äidiltään vetäen tämän talon päätyseinän taakse. ”Jonas. Älä nyt sekoa, mutta… Greta-mummi antoi hieman odotettua enemmän informaatiota, ja minusta tuntuu että meitä saattaa täällä talon takana olla kahden sijasta kolme”, hän sanoi kasvoillaan vieläkin kauhunsekainen ilme. Jonas sen sijaan näytti pelkästään riemastuvan.

”Tarkoitatko sinä että… Että me saamme lapsen?” hän innostui. Pakokauhu Mirandan sisällä hölleni, kun hän näki miehensä innon. ”Tarkoitan minä”, hän vastasi rauhallisesti, mutta onnellisena. Jonas silminnähden ilostui ja nosti vaimonsa ilmaan. ”Voi tätä onnen päivää!”

 ”Mihin se morsian katosi?” Linda kysyi luovuttuaan parinetsimisen suhteen, kun hän istahti äitinsä viereen hääparin penkeille. Greta vain myhäili ja osoitti katseellaan penkkiä asuinrakennuksen päädyssä, lastennurkan vieressä. Linda naurahti. ”Miksi hän nyt tuonne olisi mennyt?” hän kysyi huvittuneena luullen äitinsä vitsailevan. 

Mutta Greta vain myhäili yhä ja nyökkäili iskien silmäänsä. ”Ei hän siellä yksin ole”, hän tokaisi. ”Mitä?” Linda kysyi, kun ei saanut äitinsä puheesta selvää, mutta hänen kysymyksensä kaikui kuuroille korville, kun Greta köpötti jo buffetpöytää kohti. Linda päätti turistaa viimeisenkin tiedonsiemenen Gretasta ulos, joten hän kiiruhti tämän perään. ”Mitä sinä tarkoitat? Onko Jonas siellä myös? Vaiko Kendra?”

”Jonas siellä on. Heillä on meneillään pieni… perhekokous”, Greta sanoi ja lisäsi vauhtia. Linda jäi vähäksi aikaa hämilleen, kunnes hän tavoitti äitinsä taas. ”Mitä sinä olet taas urkkinut? Äiti, ei toisten ihmisten keskusteluja saa salakuunnella!” ”Toista oli sota-aikaan”, muori tokaisi vieläkin hymyillen saavuttaessaan viimein seisovan pöydän.

”Arthur-kulta. Hän potkaisi juuri”, Erica Olsen kuiskasi aviomiehelleen tanssilattialla. Arthur hätääntyi hieman. ”Hellästi”, Erica selvensi rauhallisesti, ja asetti miehensä käden vatsaansa vasten. Arthur hymyili lempeästi tuntiessaan poikansa toisen potkun. 

”Hän kuulee meidät”, Erica sanoi unelmoivalla äänellä. ”Hän tuntee meidät.” Arthur nyökkäsi ja nosti kätensä taas tanssiasentoon.

”Arthur”, Erica aloitti sitten pehmeällä äänellä. ”Mitä?” mies kysyi. ”Hän on sinun lapsesi, eikä Walterin”, Erica vakuutti surullisella äänellä. ”Uskothan sinä sen?” Arthur huokaisi. ”Uskon, uskon. Ei puhuta siitä nyt, ollaan häissä, hyväntähden”, hän päivitteli. 

”Selvä on sitten”, Erica huokaisi ja painoi päänsä aviomiehensä hartialle.

”Katso nyt heidän onneaan”, Hailie sanoi osoittaen tuoretta avioparia. Miranda ja Jonas syöttivät toisilleen juhlaruokaa. ”Mikset sinä ikinä tee minulle mitään noin ihanaa?” nainen lisäsi kärttyisästi ja melkein tallasi poikaystävänsä varpaille. Mick katsahti Mirandaa ja Jonasia. 

”Koska nyt ei ole meidän häät. Nauti nyt vain, linnutkin laulavat”, Mick vältteli aihetta. ”Älä nyt taas aloita niistä linnuistasi”, Hailie puuskahti. Hän oli kurkkuaan myöten täyttä Mickin kummallista intohimoa lintuja kohtaan. Hän oli varma, että Mick naisi mieluummin linnun kuin hänet. 

 ”Jos sinä kerran torut minua koko ajan tekemisistäni – ja siitä, mitä en tee – miksi sinä edes olet tyttöystäväni? Ja vaihdoit jopa sukunimesi Evansiin?” Mick kysyi yhtäkkiä hieman kyllästyneellä äänellä. Hailie pysähtyi. Hän katsoi Mickiä silmiin hämmentyneenä. 

”Mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi selvästi ymmällään. ”Sitä, että puhut niin kuin et haluaisi olla kanssani, mutta tekosi osoittavat muuta. Tahdon vain tietää mikä mielessäsi liikkuu”, hän kertoi. Hailien silmiin kihosi kyynelvana, mutta kasvoille kohosi liikuttunut hymy. ”Tätä minä tarkoitan. Kiitos”, hän kuiskasi ja painautui lähemmäs poikaystäväänsä. 

Mick pyöräytti silmiään kiusoittelevasti, mutta suukotti Hailieta otsaan. Hailie osasi olla se oma vaikeaselkoinen itsensä, mutta toisaalta Mick myös rakasti tätä. 

”Karataanko? Ei tätä vanhusten menoa jaksa kukaan”, Vivian puuskahti nojatessaan aitaan. August silmäsi häneen ja pälyili sen jälkeen muuta juhlaväkeä. ”Totta. Kuivahkoa toimintaa. Mennään vain”, poika myöntyi. Hän lähti tarpomaan pihan poikki tanssijoiden taakse, ja kipusi jo itsensä aidan yli toiselle puolelle. 

Vivian loi häneen vihjailevan katseen ja kiipesi hänkin aidan ylitse. ”Minne sitten?” August kysyi, kun he olivat hiiviskelleet kuulo- ja näköetäisyyden ulkopuolelle. ”Tarvitsen tupakan”, Vivian totesi ja lähti juoksujalkaa nurmikkoa kohti keskustaa. August lähti tyttönsä perään nauraen tämän arvaamattomuudelle. 

Koskaan ei tiennyt, mitä Vivianin päässä liikkui. ”Tule nyt, vai etkö muka jaksa?” tyttö kiusasi ja juoksi edemmäs August perässään. Kikattaen tämä kirmasi kohti tietä, ja ennen kuin August ehti huomatakaan, oli Vivian poissa, ja tämän tilalla auto, ja sen jälkeen mytty maassa.

August juoksi tietä päin, ja huomasi Vivianin makaavan kyljellään jalkakäytävän ja autotien vieressä. ”Vivian! Vivian!” August huusi juostessaan itse tien poikki kohti Viviania. 

”Oletko kunnossa?” August kysyi hätääntyneenä ja tökki Viviania kylkeen. Kohta tyttö kuitenkin kääntyi vatsalleen ja katsoi Augustia hullu virne naamallaan. 

Yhtäkkiä Vivian alkoi nauraa räkättää. ”Sainpas!” hän käkätti naurunsa lomassa seisomaan noustessaan. Augustia ei naurattanut. ”Luulin, että sinuun sattui oikeasti! Luulin että auto ajoi päällesi!” hän kimmastui. ”No vaan ei ajanut, eikä minuun sattunut! Samaa ei voi sanoa mekosta…” Vivian kimisi takaisin ja nosteli mekkoaan. Se oli tuhriutunut ruskeisiin ja vihreisiin hankaumiin ja läikkiin. Hiuksistaan hän löysi muutaman tikun ja koivunlehden. 

”Olen kunnossa! Pieni vitsi vain”, tyttö kuittasi asian ja tarttui Augustia kädestä. August hätkähti kosketusta, mutta istui silti paikallaan odottaen. ”August… En minä oikeasti tupakkaa tarvitse”, Vivian sanoi herkällä äänellä, joka ei varmasti kuulunut hänelle. 

August hämmentyi. ”Mitä?” hän kysyi, mutta tajusi olla hiljaa nähtyään Vivianin ilmeen. ”August Krommer, minä tarvitsen sinua”, Vivian sanoi ja tuijotti Augustia intensiivisesti silmiin. Poika tunsi sisälmystensä sulavan. Hän hymyili.

”Minä rakastan sinua, Vivian Brown”, hän kuiskasi, ja tunsi kohta huulensa kohtaavan Vivianin mustaksi maalatut huulet.

”Julia, tulehan tänne”, Cindy Brown huikkasi tyttärelleen ja viittoi tätä tulemaan lähemmäs itseään ja miestään Normania. Julia sanoi ensin hyvät päivänjatkot rouva Griffithsille, ja lähestyi sitten vanhempiaan tylsistynyt ilme kasvoillaan. ”Mitä, äiti?”

 ”Oletko sattumoisin nähnyt Viviania missään? En näe häntä?” Cindy pälyili ihmisjoukkoa. ”En, äiti. En ole nähnyt kaksoissiskoani. Oliko muuta?” Julia huokaisi. Norman laski kätensä tyttärensä olkapäälle. ”Saat mennä”, hän sanoi tyynesti samalla, kun Cindy syynäsi ihmisjoukkoa vieläkin haukankatseellaan.

Julia lipui paikalta pois ja leiriytyi ruokapöytänsä ääreen, joka oli ennen häntä ollut tyhjä. Yhtäkkiä hän kuuli äänen takaansa. ”Onko tämä paikka tyhjä?” Julia kääntyi ympäri ja näki selkänojansa takana seisovan nuoren miehen. ”Riippuu, kuka siihen mahtaa istua?” hän sanoi piikittelevään sävyyn.

”Olen Mark Funke, ja tahtoisin hartaasti istua”, mies esittäytyi. ”Istu vain”, Julia sanoi hymyillen vienosti. Saman tien hän käänsi katseensa takaisin tanssilavalle ja toivoi voivansa itsekin tanssia. Parihan häneltä vain uupui. ”Tahtoisiko neiti tanssia?” Mark kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Julia kääntyi taas tuolissaan ja tuijotti Markin silmiä.

”Tahtoisin kovasti tanssia”, hän sanoi rauhallisesti. Samassa Mark nousi tuolistaan ja ojensi kätensä kohti Juliaa pyytääkseen tätä tanssiin. Julia vinkaisi innoissaan ja tarttui miehen kädestä. Mark hymyili hyväntahtoisesti ja johdatti Julian tanssilavalle.

”Kuka tuo likka oikein on, jonka kanssa Mark tanssii?” Sutton Miller – bestman – kysyi Jonasilta. Jonas vilkuili hetken valssailijoita ja äkkäsi sitten Markin jonkun teinitytön seurassa. ”En ole ihan varma… Jompikumpi se on Brownin kaksostytöistä. En ikinä muista kumpi on kumpi”, Jonas arvaili. Miranda nyki kohta hänen hihaansa.

”Katso, mitä Joneseilla tapahtuu”, hän kehotti pieni vahingoniloinen hymy huulillaan tuijottaen tiiviisti Jonesien perhettä, joilla näytti olevan meneillään pieni perhekriisi. 

”Amanda! Älä sano vastaan isällesi!” Cecilia kiljui tyttärelleen, joka näytti erityisen jurolta saadessaan toruja äidiltään. ”Mutta äiti! Isä vain komentelee! Sinä komentelet kanssa! Aina vaan komentelua!” tyttö pauhasi punaiset hiukset hulmuten raivosta. 

Tunnepuuskan tuivertaessa Amanda risti kätensä puuskaan ja nosti leukansa pystyyn poispäin vanhemmistaan. Thomas Jones yritti vielä tyynnytellä naisiaan. ”Älkääs nyt, ei tämä niin iso asia ole. Amanda saa mennä leikkimään, ja me haemme hänet sitten, kun lähdemme. Eikö niin?” hän yritti sovitella. Cecilia katsoi miestään halveksivasti, mutta nähdessään tyttärensä surunsekaisen ilmeen, hän leppyi ainakin hieman.

”No hyvä on. Mene leikkimään. Mutta tulet sitten kyllä nurisematta mukaamme, kun lähdemme”, hän vannotti. Amandan silmät säihkyivät kiitollisuutta ja pian hän pinkaisi jo leikkiin muiden lasten kanssa.

”Mennään, Irene ja Tilly!” Amanda huudahti ystävilleen, joiden silmät tuikkivat, kun he vipelsivät leikkeihinsä. ”Älä välitä heistä”, Arianna MacMillan sanoi kaksi vuotta nuoremmalle veljelleen. He istuivat nurmikolla jutellen ja rupatellen. ”En, en”, Ted sanoi pienellä äänellä. ”Eivät he tarkoittaneet, mitä sanoivat silloin aiemmin. Ei sinulla ole hassut hiukset”, Arianna sanoi rohkaisevasti, mutta Ted vain huokaisi syvään.

”Siskosi puhuu totta”, sanoi Beth Krommer, joka istui heidän vieressään. ”Jos jollakulla on hassut hiukset, niiden täytyy olla minun veljelläni Augustilla ja hänen tyttöystävällään Vivianilla. Mikä lie kulttisuuntaus heilläkin meneillään”, Beth päivitteli poissaolevana. Ted tuhahti huvittuneena. Arianna hymyili Bethille. ”Totta”, hän myönsi.

”Mitenhän äidillä menee?” Arianna mietti hetken kuluttua. ”Käy kysymässä”, Beth ehdotti, mutta Arianna pudisti päätään. ”En minä uskalla. Äidillä on ollut ongelmia vihanhallinnan kanssa tässä viimekuukausina. Kun isä lähti…”, Ariannan lause jäi kesken. Beth huomasi kyynelet Ariannan poskilla, ja riensi pyyhkimään niitä pois. Ted jäi yksin paikalleen, ja harmistui hieman. 

”Kyllä se siitä. Aika parantaa haavat”, Beth rohkaisi.

Yvonne MacMillan katseli hääjuhlia ahdistuksen vallassa. Hän olisi mieluummin käpertyneenä sohvannurkkaan peittonsa alle kuuma kahvimuki kädessään. Hän olisi missä tahansa muualla, kuin siinä missä hän juuri nyt seisoi. 

Yvonne siemaisi samppanjalasistaan. Kirpeä alkoholin maku jotenkin rauhoitti häntä. Rauhallinen ilmapiiri oli tosin äkkiä mennyttä, kun ulko-ovi kävi jälleen, mutta tällä kertaa siitä astui ulos Paula Campbell seuranaan Byron Wright. Byronin hiukset hapsottivat joka ilmansuuntaan, ja Paulan mekko tuntui olevan tuuman verran vinossa. 

Paula kikatti kuin viimeistä päivää, ja kun Byron poistui paikalta, hän alkoi syynätä juhlaväkeä aivan kuin etsien jotakuta. Lopulta hän äkkäsi Yvonnen, joka oli vielä hetki sitten toivonut löytävänsä paremman piilon, kuin oven taus. ”Kas, kas, kas. Yvonne MacMillan. Miten miestenmetsästys sujuu?” Paula irvaili.

Yvonne loi Paulaan murhaavan katseen. ”Ei kuulu sinulle, senkin hupakko”, Yvonne tiuskaisi Paulalle. Kendra ei ollut ainoa, joka Paulaa inhosi. ”Ohhoh, siisti suusi, Yvonne-rakas. Ethän halua lastesi oppivan noin kauheita sanoja, ethän?” Paula kiusasi pahakurisesti. Yvonne katsoi parhaaksi poistua paikalta, mutta hän ei ehtinyt kauas, kun Paula asettui hänen tielleen. ”Osuinko arkaan paikkaan?” hän kysyi muka pahoillaan.

”Anna olla, Paula”, tilanteen keskeytti luja ääni. Ulrika Krommer oli asettunut Paula Campbellin ja Yvonne MacMillanin väliin. Totta kai Ulrika halusi ystäväänsä puolustaa. ”Mene kiusaamaan jotakuta toista. Vaikka noita lapsia tuolla nurkassa”, Ulrika kiusasi takaisin, sillä tiesi Paulan lähestulkoon pelkäävän lapsia, ainakin inhoavan niitä.

Paula vetäisi kasvoilleen nyrpeän ilmeen. ”Voitit tämän erän, alkoholisti”, hän piruili ja katosi talon taakse. ”Oletko kunnossa? Ei kai hän sanonut mitään loukkaavaa?” Ulrika huolehti. ”Ei, ei mitään sellaista. Kunhan härnäsi vain”, Yvonne vakuutti, ja nakkasi sitten samppanjansa nurmikolle. ”En tarvinnut tuota kuitenkaan”, hän kuittasi.

Huomattuaan vaimonsa poissaolon, Seth Krommer hiippaili asuinrakennuksen päätyyn, kohti penkkiä jolla Millicente Zach istui. ”Hei kaunokainen”, hän tervehti rakastajatartaan, joka lojui penkillä katsellen kukkaistutuksia. Nainen näytti hätkähtävän, mutta hymyili vaisusti tunnistaessaan tulijan. 

”Milliseni, mikä nyt on?” Seth hellyytteli. Hän istahti Millicenten viereen, ja veti tämän lähelleen ujuttaen kätensä tämän ympärille. ”Minua vain kalvaa, kun olet vaimosi kanssa”, Millicente sanoi hiljaa.

”No mutta kultaseni, ymmärräthän sinä, että Ulrika on vaimoni?” Seth kysyi lempeästi. Millicente nyökkäsi nyyhkyttäen. ”Se on vain niin epäreilua…”

”Ohhoh, vaimoni etsii minua, paras mennä. Näemmehän me taas huomenillalla?” hän varmisteli ja teki jo lähtöä. Millicente nyökkäsi ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan. Seth hymyili Millicenten mielestä söpöä hymyään ja hölkkäsi sitten vaimonsa luo tätä liehittelemään.

Millicente jäi yksin penkilleen. Huomenillalla hän kertoisi Sethille tämän uusimmasta lapsesta. Ihan varmasti kertoisi. Ja tämä ottaisi asian hyvin, niin kuin se on. Niinhän?

Troy Campbell keinutteli vaimoaan tanssilavalla. Hän nautti kaikin siemauksin poikansa häistä. ”Nessa, mitä mieltä olet miniästämme?” hän kysyi yhtäkkiä. Nessa Campbell kohotti katseensa Mirandan suuntaan. ”Unelmaminiä. En olisi voinut paremmin itse valita”, hän iloitsi nähdessään poikansa onnen Mirandan lähellä.

”Hyvä, niin minustakin”, Troy tokaisi ja vajosi taas ajatuksiinsa. 

***

Iik! Se oli sitten siinä! Jatkoa tänne Luumun tarinoihin tulee varmaan Stormien jälkeen, ja sittenkin kysymys kuuluu, että mihinkä sitä jatkoa tulee, Pelloille, vaiko tähän :D Saatan tietenkin alkaa kirjoittelemaan vielä yhtä uuttakin tarinaa (taikka montaa!) tai sitten ihan yksittäistä oneshottia... Extraosiokin olisi tarkoitus tehdä, tätä kuvatessa (ja muitakin juttuja kuvatessa :D) on tullut vastaan vähän jänniä tilanteita :'D

Mutta anyways, kommenttia kehiin mates (: