tiistai 11. kesäkuuta 2013

Base - 3: Kayla

Jeejee, Basen viimeinenkin osa on täällä (: Tähän tämä tarina sitten loppuu. Harmi sinänsä, tätä oli mukava kirjoittaa ja kuvailla, ensimmäisen osan kuvat kuvasin alle kolmessa tunnissa - kaikki 35 :p Nojaa, toisessa osassa meni pari päivää ja tässä viimeisessä taukoineen päivineen vähän reilu kuukausi :x

Nauttikaahan osasta, huomatkaa ihanat lavastusmokat ja simien ihanat asennot :--D


Kayla oli istunut kauan. Niin kauan, ettei hän enää tiennyt, kuinka kauan. Ja hän oli vieläkin yksin.

 Hän oli itkenyt ja itkenyt. Huutanut Juliaa ja Viviania, mutta mihinkään ei kuulunut vastausta.

Kunnes valoa alkoi näkyä.

***

”Onko hän hereillä?” Ääni tuntui tulevan todella kaukaa. ”Haloo?” kuului toinen ääni. Molemmat kuulostivat tutuilta. Ihan kuin…

Kayla kiskaisi silmänsä auki ja näki kaksi aivan uutta hahmoa. Normaaleja ihmisiä. Höh. Naiset touhusivat Kaylan ympärillä. Huone – vitivalkoiset seinät, laminaattikatto ja –lattia – näytti ihan sairaalahuoneelta.

Viimein toinen naisista huomasi Kaylan ammollaan jollottavat silmät ja tökkäsi toista naista kyynärpäähän kääntämättä katsettaan potilaasta. Toinenkin nainen kääntyi ja selvästi järkyttyi nähdessään Kaylan olevan hereillä.

Kayla vain tuijotti naisia, koska ei kyennyt tekemään muuta. Jokin oli turruttanut hänen raajansa tyystin, eikä mikään muu liikkunut, kuin silmät hänen päässään, jossa tuntui olevan aavemaisen hiljaista. Jotakin oli selvästi tapahtunut.

”Hae tohtori”, toinen naisista kuiskasi. Siinä samassa punatukkaisempi naisista pyyhälsi ovelle jättäen Kaylan ja toisen naisen kahdestaan hiljaiseen sairaalahuoneeseen.

Kaylan teki mieli kysyä, mitä hän teki täällä. Miten hän oli joutunut tänne. Ja mitä tapahtui Julialle ja Vivianille. Se häntä kiinnosti eniten. Ja vielä viimeisenä, mikä vuosi nyt oli? Mikä päivä nyt oli?

Yhteenpuristettujen huultensa välistä Kayla ei pystynyt puhumaan. Kieli oli liimautunut kiinni alaleukaan, huulet eivät liikahtaneetkaan hampaista nyt puhumattakaan.

Lyhyet ja mustat hiukset omaava naishoitaja – niin Kayla ainakin päätteli – katseli häntä kummastuneena. Hetken kuluttua huoneen ainoasta ovesta liihottivat sisälle se punatukkainen hoitaja ja… Tuttu kasvo. Tuttavan nimeä Kayla mietiskeli vielä hetken aikaa, mutta luovutti sitten. Ei hän muistanut tuota miestä.

”Tohtori Tray, potilas on herännyt”, mustatukkainen tokaisi. Se! Sehän se nimi olikin! Tohtori Tray. Hän katsoi Kaylaa pitkään, ihan kuin muistaisi tämän. ”Kayla”, hän lopulta sanoi rauhoittavaan sävyyn. Kuin yrittäisi tyynnytellä riehakasta koiraa.

Turtumus tuntui katoavan raaja kerrallaan ja Kayla nyökkäsi parhaansa mukaan. Huulet jököttivät paikoillaan. Tray soi Kaylalle vaikeanoloisen hymyn ja loi katseensa uudestaan listaan, joka roikkui hänen vasemmassa kädessään.

Varpaat heilahtivat. Kaylan huulille pingottui minimaalinen hymy, josta hän sai voimaa yrittää puhua. ”M-mm. Missä”, hänen suustaan kuului. Puhe kuitenkin katkesi lyhyeen, mutta hän päätti jatkaa lauseensa loppuun. ”Ovat-t. Ju-julia j-j-ja. Vivian?” Hyvä. Yksi lause sanottu. Nyt odotetaan vastausta.

Hoitajat vilkaisivat toisiaan salamannopeasti – Kayla kuitenkin pani merkille sen – ja häipyivät vähin äänin paikalta. Huoneeseen jäivät vain Tray ja Kayla.

Tray silmäili vieläkin kiireisesti listaansa ja kohotti kulmakarvojaan, kun löysi etsimänsä. ”Ahaa, tässä näin”, hän mumisi. Kayla nyökkäsi. ”Niin missä?” Tämä lause sujui jo paljon paremmin.

”Ketkä?” Tray kysyi hämmentyneenä, oktaavin verran ääni kohonneena ja vihdoinkin katsoen Kaylaa silmiin. ”Julia ja Vivian”, Kayla ehti sanoa, ennen kuin muisti. Trayhan oli tutkinut häntä Laitoksessa. Ja luuli vieläkin, että Julia oli häipynyt kuin tuhka tuuleen. Käry kävi. ”Minun-. Ystäväni”, Kayla korjasi vikkelään.

Trayn ilme käväisi hetkisen punaisen puolella, kunnes Kayla havaitsi tämän silmät taas luotuna siihen samaiseen listaan. ”Missä he ovat!?” Kayla karjaisi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tray katsoi häntä taas järkyttyneenä.

Kayla katsoi häntä kärttyisenä ja huomasi vasta nyt makaavansa lepositeissä. Trayn ilme kertoi kaiken: Kayla oli kärähtänyt valheesta. Kiva. Hän joutuisi taas laitoshoitoon. Ehkä pahempaan, kuin aiemmin. Hänhän oli nyt jopa väkivaltainen.

***

”Pitäisikö meidän kertoa hänelle?” Julia kuiskasi. Vivian pudisti päätään ripeästi. ”Ei. Jos olisin hän, en haluaisi tietää. Hulluja me olemme kaikki”, hän perusteli. Julia yritti pyrkiä vastaan.

”Etkö yhtään ajattele, kuinka peloissaan hän voi olla? Hän ei kuule meitä, Vivian! Hän ei kuule meitä, ja sekös häntä pelottaakin! Mikset voi vain antaa minun puhua hänelle?” Julia aneli. ”En. En missään tapauksessa. Parempi, ettei hän löydä meitä koskaan”, Vivian sanoi lopullisesti.

”Epäreilua..”, Julia mutisi ja laski kätensä puuskaan.

***

Tray oli seisonut paikoillaan jo vartin. Silmäillen yhä sitä typerää listaansa. Eivätkä hoitajat olleet tulleet takaisin.

”No niin”, Tray puuskahti lopulta. ”Ketkä ovat siis Julia ja Vivian? Muistan Julian olevan riivaaja päässäsi silloin muutama viikko sitten, olenko oikeassa?” hän kuulusteli. ”Ei. Julia ja Vivian ovat minun ystäviäni. Konkreettisia ystäviäni”, Kayla tuhahti. Hän oli todellakin käyttänyt sanaa ’ystävä’. Vau.

 ”Missä he asuvat?” Tray kysyi. Hänen kasvoiltaan suorastaan paistoi kätketty ivallisuus. ”Minun ja minun siskoni kanssa”, Kayla vastasi varmana. Valhe paljastuisi ennemmin, tai myöhemmin, mutta parempi myöhemmin.

”Entä miten on heidän sukunimiensä laita?” Voihan hittolainen. ”Hol..brook ja Fisher”, hän mutisi epävarmana. Ivallisuus loisti Trayn kasvoilla. ’Ennemmin’ oli se pahempi vaihtoehto, ja nyt se oli toteutunut.

”Ammatit?” ”Toimistotyöntekijä asiainajotoimistossa ja kondiittori”, Kayla sävelsi. Voi, nyt hän oli pulassa.

”Selvä, tulen hetken päästä takaisin”, Tray sanoi seinille. Kayla päästi tukahtuneen henkäyksen oven sulkeutuessa. Kylmä hiki oli kohonnut hänen otsalleen. Sairaalakaapukin tuntui hiostavalta.

KAYLA! Mistä tuo kuului? Kayla nousi istumaan ja höristeli korviaan. Ihan kuin… Julia olisi puhunut. Hänen päässään. ”Julia?” Kayla kuiskasi, muttei saanut vastausta.

Kayla! Olemme-! Julia. Se oli ihan selvästi Julian ääni. Tosin katkonainen. Mitähän oli tekeillä?

Vivian! LOPETA! Haluan puhua hänelle! Kayla, jos kuulet tämän, olemme huoneessa 239, tule tänne niin pian, kuin voit. Häivytään yhdessä-! Pakosuunnitelma. Mutta.. Hetkinen! He olivat huoneessa 239, mitä hittoa? Olivatko he… Oikeita ihmisiä?

***

”Anna minun puhua hänelle!” Julia karjaisi. Vivian vain tutkisteli kynsinauhojaan. ”En. Se ei ole turvallista”, hän totesi. Julia puuskahti. ”Argh! Aina sinä pilaat kaiken. Miksi et vain voinut pysyä siellä entisessä ruumiissasi, niin kuin minä en tehnyt? Kaikki olisi niin paljon paremmin!” Julia raivosi.

”Rauhoitu, härkä. Kohta ne laittavat sinut yöksi johonkin pakkopaitaan eristyshuoneeseen. Silloin en ainakaan anna sinun puhua hänelle. Hänellä on tarpeeksi huolia muutenkin”, Vivian sanoi. Tällä kertaa hän katsoi Juliaa silmiin.

”Voisimmehan me toki lieventää hänen ongelmiaan, jos olisimme hänen tukenaan. Eikö sinulla nyt välähdä, vai missä mättää?!” Julia huudahti, painoi päänsä käsiinsä ja istuutui lattiatyynylle. ”Huoh, Vivian. Huoh.”

***

Yö. Tätä aikaa vuorokaudesta Kayla oli odottanut kaikkein eniten. Ainakin sairaalassa ollessaan. Siitä lähtien, kun Julia oli puhunut hänelle. Se oli saanut toivonkipinän syttymään Kaylan sisimmässä, ja nyt siellä roihusi.

Hiljaa hän hivuttautui lääketieteellisten laitteiden ja härveleiden välistä sängyltä kyykkyyn. Tippaa Kaylalle ei onneksi vielä ollut keksitty laittaa – tipattomuudesta oli nytkin hyötyä.

Varovasti Kayla laskeutui konttausasentoon ja hiiviskeli huoneensa poikki valkoiselle ovelle. Hän pisti päänsä ikkunalasista, ja teki havaintoja osaston käytävän aktiivisuudesta. Käytävä oli hiljainen. Yhtään hoitajaa tai harhailevaa potilasta ei näkynyt. Paitsi kohta hän itse, mutta hänellä oli päämäärä, ei hän harhaillut. Paitsi että hän ei tiennyt, missä oli huone 239.

Varovasti hän raotti ovea kohti käytävää. Se narahti äänekkäästi, muttei saanut käytävässä aikaan kovinkaan isoa kohua. Pöly riehaantui valkoisen kaapin alla vallattomaan tanssiin, ja pimeän ikkunan ulkopuolella tuuli tuiversi vasten lasia. Kuin salaman iskusta käytävän ja Kaylan oman huoneen valot sammuivat, mikä aiheutti sai Kaylan sydämen väpättämään. Nyt ei ollut hyvä hetki panikointiin.

Jalka edellä hän hiippaili käytävään. Seistessään käytävässä, Kaylan ainoa ongelma seisoi häntä vastassa – valvontakamerat. Voi hitto.

***

”Noniin! Nyt minä lähden, jää sinä tänne mätänemään”, Julia julisti Vivianille, joka oli siirtynyt sängylle loikoilemaan. ”Siitä vain”, hän mutisi.

”Eikö sinua ollenkaan kiinnosta, missä Kayla nyt on? Mitä hän tekee? Onko hän peloissaan?” Julia huudahti ja osoitti kysymyksensä välinpitämättömälle Vivianille. ”Ei. Usko jo, Julia, hänen on parempi ilman meitä”, Vivian tuhahti ja katsoi viimein Juliaa silmiin.

”En usko. Sinä olet kylmä ihminen.. Tai sielu. Tai mikä lie oletkin, olet kylmä sisältä. Jää sinä tänne, mutta minä lähden”, Julia vahvisti aikomuksensa ja potkaisi rautaovea edessään. Ovi ei liikahtanutkaan.

”Ja mitenkähän sinä sen aiot tehdä? Huutamalla apua hoitajalta? Varmasti he päästävät sinut pois. Olethan ollut niin kiltti tyttö”, Vivian tokaisi ivallisesti ja käänsi kylkeä.

Julia risti kätensä taas puuskaan ja tuhahti kovaan ääneen. ”Tekisit sinäkin jotain..”, hän mutisi ja istahti rautaovea vasten. Ulospääsy: estetty.

***

Vihdoin Kayla oli nurkassa, johon yksikään valvontakamera ei päässyt näkemään. Tässä hän voisi hengähtää hieman. Nurkan toisella puolella oli lasiovi, joten pienestä arkistokaapista sen edessä oli hyötyä.

Kayla kyykistyi ja huokaisi syvään. Hän ei tiennyt, menikö hän edes oikeaan suuntaan. Kerättyään tarpeeksi rohkeutta, hän päätti jatkaa salamyhkäistä hiipimistään.

Lasiovesta sisään. ’Vain henkilökunnalle’ –ovesta sisään. Vielä kolmas ovi. Kayla tunsi helpotuksen valahtavan kehoaan pitkin. Katossa riippui ”Exit” –kyltti, jonka vieressä luki isoin kirjaimin ”Osasto 2”. Kaiken logiikan mukaan, huoneet jotka alkavat numerolla 2, ovat 2. osastossa. Toivon mukaan.

Kayla suoristautui seisomaan ja asteli osaston ovesta sisään. Bingo.

Ensimmäiset huoneet oven takana olivat huoneita, joiden yläpuolella riippuivat numerot 201-210. Ja kaikissa oli rautaovi. Kummallista. Ihan kuin tämä olisi jonkinlainen eristysalue. Mutta miksi Vivian ja Julia haluttaisiin eristää? Hänen täytyi olla väärässä paikassa…

Harhailtuaan 2. osaston käytävällä pidempään, kuin olisi halunnut, Kayla vihdoin äkkäsi vasemmalta puoleltaan huoneen 239.  ”Julia? Vivian?” hän kuiskasi rautaovelle. Oven takaa kuului vain vaimeaa pihinää.

Kayla! Olemme sen rautaoven takana! kuului Kaylan päästä. Julian ääni. Hän oli siis oikeassa paikassa. Varovasti Kayla iski nyrkkinsä oveen. Hetken päästä tuntui, kuin oveen olisi tärähtänyt toinenkin isku, vähän niin kuin potku.

Kayla hakkasi ovea vielä kolmesti nyrkillään. Jokaiselle iskulle tuli vastakaiku toiselta puolelta. Hän ei voinut olla varma, mutta jokin hänessä tuntui tietävän, että hänen ystävänsä olivat tuon oven takana. Ja että he varmasti olisivat siellä.

Hän halusi päästä sisään. Hän halusi palavasti päästä tuon oven taakse. Hänen oli pakko! Mutta, eihän hän yksin saisi ovea auki. Juuri, kun hän oli vaipumassa epätoivoon, ääni kaikui taas hänen päässään. Kayla, vedä sinä oven kahvasta, niin me Vivianin kanssa yritämme tönäistä oven saranoiltaan, okei?

Eihän Kayla voinut vastata Julialle suoraan, mutta hän nyökkäsi. Kayla tarttui tiukasti kahvasta kiinni ja siirsi koko painonsa sen varaan.

Ovi alkoi täristä, kuin purkautuva tulivuori. Iskut osuivat kerta kerralta kovempina rautapintaan, ja lopulta jokin narahti äänekkäästi, ja ylin sarana näytti haljenneen. ”Jes!” kuului oven toiselta puolelta. Todella. Selvästi.

”Julia?” Kayla huomasi sanovansa. ”Kayla! Me olemme täällä!” oven toiselta puolelta kuului. Ja se oli niin tuttu ääni. Kaylan silmiin kirpaisivat kyyneleet, jotka valuivat jo solkenaan hänen poskiaan pitkin.

”Noniin tunnehöperöt. Jatketaan, ennen kuin joku tulee katsomaan!” Vivian karjaisi. Kayla ja Julia ryhdistäytyivät ja jatkoivat oven irrottamista.

Lopulta ovi oli saatu saranoiltaan ja nakattu huoneen 239 päätyseinään. ”Nyt mennään”, Julia sanoi topakasti. ”Miten?” Kayla kysyi heti. ”Ei täältä pääse pois. Paitsi.. Ikkunat”, hän mutisi viimeisen sanan.

”Me menemme siis ikkunoista”, Vivian julisti. ”Vivian!” Julia kiljahti. ”Ei sieltä voi mennä! Kuinkahan monennessa kerroksessa me olemme?” Julia perusteli, ja Vivian pysähtyi niille sijoilleen. ”No miten me sitten karataan?” hän kysyi närkästyneenä. Vanha kunnon Vivian.

”Hiivitäänkö henkilökunnan huoneeseen, puetaan jotkut ei-sairaalavaatteet päälle ja häivytään vähin äänin etuovesta?” Julia ehdotti. Kukaan ei ehtinyt sanoa ehdotukseen mitään, kun käytävän pääovesta kajasti taskulampun valo suoraan heitä kohti.

***

Mies tuijotti suoraan eteensä pöllämystyneenä. Hän oli ihan varmasti nähnyt jotain. Ihan varmasti! Hän voisi vaikka vannoa nähneensä kolme naispotilasta keskellä käytävää, jonkin huoneen ovi revittynä paikoiltaan.

Mutta naisia ei nyt näkynyt missään. Mitä ihmettä? No, kaipa hän oli vain tulossa vanhaksi.

***

”Julia? Mitä tapahtuu?” Kayla kysyi varovasti. He olivat taas pimeydessä. Yksin. Mutta, jotenkin he kuulivat toisensa puheen. Tai ainakin Kayla kuuli. ”En tiedä. Odotellaan, ei kai tässä muuta voi”, Julia piipitti kimeästi – ei ollenkaan juliamaisesti.

Kayla sulki silmänsä ja tunsi yhtäkkiä paljaissa varpaissaan jotain kosteaa ja tuttua. Ruohoa. Mit-?

Kayla aukaisi silmänsä varovasti, ja sisään tulviva valo sai hänet siristelemään.  Edessään hän näki Julian ja Vivianin. Ehjinä. Kyynelet kihosivat hänen silmiinsä kertaalleen ja hän ei voinut kuin hymyillä ja halata ystäviään onnesta soikeana.

”Ollaanko me nyt.. Vapaita?” Vivian kysäisi. Julia ja Kayla nyökkäsivät ja hymyilivät. He olivat vihdoin vapaita.

----------------------------

Noniin, siinäpä se. Kommentit on aina kivoja (:

8 kommenttia:

  1. Haa, avoin loppu on aina jollakin tasolla mieleeni. Julialla ja Vivianilla oli ilmeisesti joitakin telepaattisia ja/tai -kineettisiä voimia kun pystyivät kommunikoimaan Kaylan kanssa omasta eristyshuoneestaan käsin. Ja onneksi lääkäri ilmeisesti uskoi Kaylan valheisiin ainakin sen verran, ettei hänelle järjestetty mitään sen kummallisempaa vartiointia.
    Ah niin, tässä kuvassa oli kiva perspektiivi: http://4.bp.blogspot.com/-a9JBvOZOcnI/UbcRo55cN7I/AAAAAAAAHNY/VGqRkXhXAPI/s1600/43.jpg
    Hieman hämäräksi jäi vielä pari asiaa, mutta joskus se saattaa ihan sopiakin :)
    Odotan mielenkiinnolla mitä muuta tälle puolelle on suunnitteilla ;D

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen lopetus. Oikeastaan Jade Essence sanoi jo kaiken, mitä minullakin oli mielessäni :) Nättejä tyttöjä ja jännästi rakennettu tarinanpoikanen :)

    VastaaPoista
  3. Vau. En tiedä mitä sanoisin.. Paljon jäi vielä avoimeksi, mutta en kuitenkaan toivoisi jatkoa, koska tämä on mielestäni hyvä näin :) Pidin kovasti tästä tarinasta. Kayla, Julia ja Vivian olivat kaikki mielenkiintoisia hahmoja, vaikka heistä kerrottiinkin sinänsä aika vähän. Hienosti kirjoitettu loppu ja lavastukset toimi :) anteeksi hirveä sekavuuteni, mutta en osaa sanoa oikein mitään. Paitsi että pidin tästä. Paljon.

    Jatkoa en enää odottele, heh, mutta odottelen muita tarinoita tai mitä ikinä keksitkään :D

    VastaaPoista
  4. Jade Essence: Minäkin taidan pitää avoimista lopuista ehkä hieman enemmän, kuin että jos tarina loppuu absoluuttisesti näin. :--D Telepatiavoimista tässä tarinassa on pitkälti kyse; sieluja päässä ja muuta mukavaa. (:
    Kiitos, tuo kuva oli minustakin aika jännä :D ja oikeastaan tarvin sen tähän vähän niin kuin "täytteeksi", kun en muuta keksinyt :-D
    Kiitos kommentista (:

    Aui: Tämä lopetus näytti sitten jättävän ihmiset melko samalle mielelle :-D Kiitoksia kommentista (:

    GreenPixy: Sepä hyvä ettet toivo jatkoa, koska tuskin minä sitä jaksaisin tästä tarinasta tehdäkään :D Mukava kuulla, että pidit (: Lämmittää mieltä ♥ Noniin ja kiva kuulla että lavastukset ei menneet ihan penkin alle :--D
    Kiitoksia kommentista (:

    VastaaPoista
  5. Oikein mukavainen tarina,pidin tästä kovasti vaikka vielä jäikin jotain auki. Mutta oikein hyvin toteutettu ja tehty tarina:)

    VastaaPoista
  6. vupii: No hyvä, ettei avoin loppu jäänyt kaivelemaan. Itseä joskus vähän häiritsee semmoiset. Kiitos kehuista ja kommentista (:

    VastaaPoista
  7. Tulipa itselle erikoinen tunnelma lopetuksesta, kun se jäi niin avoimeksi. Todella mukava oli lukea tämä tarina loppuun ja nyt tytöt ovat kaikki samassa paikassa. Hyvä, että pääsivät sairaalasta karkuun, vaikka hetken jo luulin, että jäävät kiinni tuolle vahtimestari/miehelle. Mukava tarina ja hieno lopetus :) !
    Nyt siirryn seuraavien tekstiesi pariin..

    VastaaPoista
  8. Mesinen: Jee, mukava kuulla, että porukka tykkää! ^^ Pistää aina hyvälle mielelle. Sen "kiinnijäämisen" tarkoituksena olikin vähäsen säikäyttää :--D
    Kiitoksia kommentista (:

    VastaaPoista