Westwood Village - Osa 2: The Betrayer

Anteeksi tuhannesti, että päivittämisessä kesti näin kauan ): Oi voi, ja edellinen WWV- osa on ilmestynyt jo syyskuussa! Ehkä mulla on sitten liikaa tarinoita meneillään.. Tosin, Alinahan loppuikin tuossa viime kuussa, mutta silti. Koulukin uhkaa kokeilla ja päättötöillä, joten simssille on nykyään tosi vähän aikaa. Kestäkää, minnekään en kuitenkaan ole kaikkoamassa (:

***

Elämässäni tapahtui sinä aikana radikaaleja muutoksia.

En saanut tahtoani läpi, en toki valittanut.

En yrittänyt elää kunnolla, yritin selviytyä ihmisenä tästä kaikesta läpi.

Se nyt vaan oli liikaa odotettu.

Kuningas Kaarle I:n – ja neljäsosan koko valtakunnasta – kuoltua uuteen ruttoaaltoon, linnassa oleminen oli alkanut ahdistaa minua yhä enemmän.

Valtaan oli siirtynyt automaattisesti kuningatar Elisabet I, mutta silti monet aatelit arvostelivat valtakunnan johtoon nimitettyä. Eihän nainen voi johtaa maata, he sanoivat. Tiesin Elisabetin kuitenkin olevan tarpeeksi vahva – raskaudesta huolimatta – johtamaan.

 Kummallista kyllä, siskoni ei ollut muuttunut juuri miksikään rakastajansa traagisen menehtymisen jälkeen. Yhä hän piikitteli minua ilkeillä kommenteillaan ja katseli minua alta kulmain, mutta osasi hän olla minua kohtaan myös ystävällinen.

Rex. Hän oli muuttunut paljon viimeisen puolen vuoden aikana. Entisestä hölöttäjästä oli tullut hiljainen ja ujo mies. Usein mietin, mikä häntä vaivasi, mutta kun ajauduin asiaa ajattelemaan, ajatukseni harhailivat yllätyksellisesti ihan muihin asioihin.

Sitä asiaa en kuitenkaan voinut väistää, mitä tapahtuisi, kun kuningatar synnyttäisi. Kukaan ei oikeastaan tiennyt. Valtakunnan kansa ei ollut osoittanut paljonkaan eriäviä mielipiteitä linnan väen kanssa siitä, etteikö kuningatar voisi hallita kuolemaansa asti. Joskus kuitenkin vaiettiin, ja toimittiin vasta sitten, kun vahinko oli jo tapahtunut.

Istuin jälleen puutarhassa yksinäni. Tällä kertaa ilman tankkia etupuolella. Linna oli tosiaan hiljentynyt: nytkään en kuullut puutarhassa mitään muuta, kuin lintujen sirkutusta. Erikin lähdettyä erään säädyttömän karkulaisen matkaan työväestä oli linnassa puutetta, joten harva se päivä linnassa vieraili ties kuinka monta rahvasta perhettä esittelemässä juuri sopivan ikäistä lastaan, joka olisi halukas tulla linnaan työskentelemään. Kaikki oli tähän mennessä käännytetty pois.

Eräänä aamuna kun heräilin jo varhain tavalliseen tapaani, huomasin kuninkaallisväen makuuhuoneen oven olevan auki. Jäin oven taakse kuuntelemaan – niin kuin palkollisilla oli tapana, kuninkaallisten ongelmat kiersivät linnassa melko hyvin. Kuulin hetken kuluttua nyyhkintää ja ähkintää. Se oli selvästi Elisabet. Ei epäilystäkään.

Sitten vasta mietin, miksi ihmeessä kuningatar itkisi. Hänhän odotti lasta, hän hallitsi Westwood Villagea, hänellä oli ystäviä – ainakin jonkinlaisia. Silti nyyhkintä voimistui, enkä voinut muuta, kuin katsastaa tilanteen.

Menin muina miehinä huoneen ovensuuhun ja koputin heikosti. Kuningatar sävähti heti ja katsoi itkuisilla silmillään minua järkyttyneenä. Hänen vastansa pömpötti pahasti ulospäin, joka sai minut ajattelemaan sopimattomia.

”Mitä sinä haluat?” kuningatar kysyi. Hämmästyin hänen töykeyttään, mutta toisaalta, jos hänellä oli vaikeaa, ei sitä ollut helppo peittää noin vain. ”En mitään. Ajattelin vain, että tarvitsisitteko jotain?”

”En. Mene nyt, Jennika. En tarvitse sinua nyt”, Elisabet sanoi tylysti ja viittoi minut pois.

***

Jokunen päivä kuningattaren kummallisen nyyhkimisen jälkeen linnaan kelpuutettiin uusi siivoustyttö, joka nimitettäisiin myös myöhemmin prinsessa Marian kamarineidoksi, kunhan tämä kasvaisi hieman.

Uusi palkollinen oli pieni tyttö, arviolta ehkä seitsenvuotias. Hänen nimeään en melkein koskaan muistanut, joten kutsuin häntä Masar-tytöksi hänen perheensä sukunimen mukaan. Se nimitys levisi pahaksi onnekseni muidenkin palkollisten puhekieleen, ja vain harva käytti hänen oikeaa nimeään Venlaa. Venla oli hiljainen, eikä puhunut paljoa silloinkaan, kun häneltä kysyttiin jotain. Hän hoiti työnsä aina tunnollisesti, meni nukkumaan aina viimeisenä ja heräsi aina kukonlaulun aikaan – jos linnassa olisi ollut kukko.

Kaikkien mielestä Masar-tyttö oli oikein mukava lisä linnan työväkeen, sillä lisää huutoa ei kaivattu, vaikka Erik ja Kaarle olivatkin poissa. Maria loi linnaan sen kotoisan huutokonsertin.

***

Olin taas jäänyt oven viereen salakuuntelemaan – huomasin harrastavani sitä melko usein – mutta tällä kertaa pala kurkussani. Ompeluhuoneessa oli menossa kokous – siskoni ja Rexin välillä. Eikä heidän puheenaiheensa olleet mukavia kuultavia.

”Rex, shus nyt. Odota iltaan. Silloin minulla saattaa ollakin sinulle jotain. Mutta ei nyt, joku voi tulla!” ”Eikä tule. Laitetaan ovi säppiin.” Ähkintää. Suudelmia. Kiihkeitä suudelmia. Lisää ähkintää. En halunnut kuulla, mutta jokin oli liimannut minut kiinni lattiaan.

Kylmä hiki virtasi selässäni – kolttuni tuntui kylmältä ihoa vasten – ja kyynelet virtasivat poskillani. En pitänyt yhtään kuulemastani.

”Rex, nyt.. Nyt minun täytyy mennä. Odota iltaan.” Anna huohotti. En kehdannut katsoa. ”Ei. Nyt.” ”Rex, shh. Joku voi kuulla. Illalla.” Anna sanoi topakasti. Tajusin hänen tulevan suoraan kohti ovea – kohti minua. Sydämeni pamppasi hillitöntä vauhtia.

Lopulta, kuin ihmeen kaupalla, sain turrat jalkani toimimaan ja onnistuin liikuttamaan itseäni sen näköiseksi, kuin olisin juuri menossa kylpyhuoneeseen. Ja siinä samassa siskoni pyyhälsi ovesta käytävään kasvoillaan järkytyksen sekainen ilme. Siinä oli ripaus pelkoa. En ehtinyt vetää omaa ilmettäni kuriin, ennen kuin Anna oli jo kävellyt ohitseni, eikä minun tarvinnut nähdä hänen kasvojaan tietääkseni, että hän tiesi minun tietävän – Rexin ja siskoni välisen suhteen.

***

Elisabet

Istuin sängylläni ja tunsin kirvelevät kyynelet poskillani, mutta pyyhkäisin ne pois yhtä nopeasti, kuin ne olivat siihen ilmestyneetkin.

Sanat eivät riittäneet kuvailemaan senhetkistä tunnetilaani. Raskauteni oli jo viidennellä kuulla, mutta stressini takia – se oli loogisin syy – olin kaikesta päätellen saanut jo muutaman kerran ennenaikaisia supistuksia. Mielessäni kävi pakosti, että lapsi tulisi ulos ennen aikojaan, mutta en halunnut ajatella sitä sen enempää, joten sysäsin ajatuksen pois mielestäni. Pitäisin tästä lapsesta kiinni kynsin ja hampain.

Vaikka tuleva lapsi lisäsikin elämäniloani hiukkasen, ei se vienyt pois sitä surua, jota koin aina, kun ajattelin edesmennyttä aviomiestäni. Halusin unohtaa hänetkin, tuottamatta itselleni enää yhtään enempää mielipahaa, mutta silloin minusta tuntui, kuin hylkäisin hänet. Joten ajattelin häntä joka ilta, kun kävin makuulle. Joka ilta.

Siltikään, vaikka surun aiheita minulla riittikin, en voinut olla ajattelematta vauvani sukupuolta. Jos hän olisi poika, valtakunta saisi uuden hallitsijan. Jos hän olisi tyttö… En tiedä miten olisin hyvittänyt tekoni miehelleni. Olisin ollut hyödytön vaimo, joka olisi pitänyt laittaa heti ensimmäisenä helvettiin.

Sen enempää en kuitenkaan ehtinyt ajatella, kun uudet supistukset kouraisivat vatsanpohjaani.

***

Venla Masar

Olin kotiutunut kuninkaallisten linnaan melko hyvin kuukauden aikana. Linnan väestä olin tullut lopputulokseen, että he olivat ihan mukavia, vaikka muutamia piikittelijöitä löytyi, esimerkiksi kuulemani mukaan erään Jennikan sisko Anna.

Huollettavakseni sain pienen prinsessan, Marian. Vaikka hän olikin minua neljä vuotta nuorempi, tulimme ihan hyvin toimeen keskenämme. Leikimme, kun prinsessa niin halusi, kävimme puutarhassa, kun prinsessa niin halusi ja käskytimme muita palkollisia, kun prinsessa niin halusi. Joskus otimme leikkeihimme mukaan myös Emmin, mutta vain silloin, kun se kävi prinsessalle.

Muuten mukavasta elämästäni hankalaa teki yksin ja ainoastaan Anna. Siivottuani salin lattian, hän keksi aina jotakin huomautettavaa. Pestyäni pyykit, hän irvaili vaatteiden haisevan yhä minulta – eli sikatilalta, missä olin ennen asunut.

Oloni oli ympärivuorokauden ahdistunut, ja aina kun näin edes vilauksen Annasta, selkäpiitäni karmi ja vilunväreet tekivät tuloaan. Sitä naista en olisi halunnut nähdä enää ikinä.

Vaikka muuten elämässäni ei paljoakaan ollut enää ilonaiheita, olin kiitollinen siitä, että sain katon pääni päälle, ruokaa nälkääni ja ystävällistä kohtelua, ainakin joissain määrin. Vaikka oloni teki syylliseksi ajatellessanikaan sitä, mutta minusta oli mukava tietää totuus linnan tapahtumista, kuin että kuulisin niistä torilla joltakin mustalaiseukolta, jonka tarinat olivat aina melkoista soopaa. Täällä sain tietää totuuden, vaikka se olisi ollut ruma, kuin rupisammakko.

***

”Jennika, oletko kuullut uusinta uutista?” kuulin Helenan kuiskivan keittiössä. Istuin pyykkikori sylissäni keittotuvan oven takana ja tapani mukaan viikkasin pyykkejä käytävällä, jotta kuulisin uusimmat juorut.

”Mitä uutista? Ei minulle ole kerrottu mitään.” ”No, kuunteles tätä. Olivia kertoi minulle eilen illalla, että kuningatar olisi saanut keskenmenon. Ihan kamalaa, mutta juoru silti. Hän oli vaihtamassa lakanoita kuninkaalliseen petiin, kun huomasi verilammikon keskellä sitä aluetta. Verta löytyi lisää ulostusastiasta, joka on ihan makuuhuoneen vieressä.”

”Mutta ei voi olla! Lapsenhan piti olla terve! Eikä kuningattarellakaan pitänyt olla mitään hätää. Miten tässä näin on käynyt?” ”Rex kertoi minulle, että Elisabetilla on ollut viimeaikoina kamalasti stressiä ja huolia – emmehän me ole vieläkään saaneet sopua aikaan Hillfieldin kanssa.”

Luulin olevani kuullut jo tarpeeksi, joten hiippailin korini kanssa takaisin pesutupaan järkyttyneenä kuulemastani. Sitten kertoisin kyllä varmasti Marialle.

***

”Maria! Maria!” Kipitin niin nopeasti, kuin pystyin kohti Marian huonetta, jossa minullakin oli tätä nykyä peti.

”No?” Maria oli noussut seisomaan. Hengästyneenä laitoin oven säppiin. ”Kuulin juuri, että äitisi on saanut keskenmenon. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?” minä huohotin.

Maria näytti hetken aikaa hämmentyneeltä. Vähän aikaa jo luulin, että hän alkaisi itkeä äitiään kohdanneesta sattumasta. Lopulta hänen ilmeensä kirkastui kummasti ja hän kiljaisi kimeällä äänellään.

”Minusta tulee kuningatar!” hän huusi. Silmäni suurenivat lautasenkokoisiksi ja toivuttuani mikrosekunnin kestäneestä lamautumisestani yritin hyssytellä häntä.

”Shhh. Shh, Maria. Joku voi kuulla, ja silloin olen pulassa!” Maria näytti ymmärtävän, koska hän hiljeni ja nyökkäsi nöyränä. Ajattelin, että mahtoiko tyttö pelätä minua, koska olin vanhempi ja käskin häntä, mutta sellaisille ajatuksille ei siinä tilanteessa ollut aikaa.

”Haluatko oikeasti olla kuningatar vielä joskus?” minä kysyin. Nyökkäys. ”Haluatko, että minä olen tukenasi, kun nouset valtaistuimelle?” Uusi nyökkäys. ”Hyvä. Sitten pidät suusi kiinni tästä, koska jos jään kiinni salakuuntelusta, minulle käy kalpaten”, kuiskin hänelle.

Juuri silloin säppi löyheni ja ovi aukesi rämähtäen takaseinään. Olivia seisoi oven takana ankara ja ehkä hieman vihamielinen ilme kasvoillaan. Hän tuijotti minua. Kumarsin syvään ja yritin osoittaa kunnioitusta, sillä olihan hän minua ylempänä arvoasteikossa. Minä olin tullut maalta, olin talonpoikien tytär, kaikista alempiarvoisin, ja hän oli aateli. Hänet oli otettu vasta pikkutyttönä linnaan töihin. Ihan kuin minulle kävisi – joutuisin olemaan linnassa töissä koko loppuelämäni. Enkä koskaan pääsisi naimisiin.

Hetken aikaa Olivia mulkoili Mariaa, joka katsoi häntä ilme värähtämättä. Sitten yhtäkkiä Olivia otti askelen, tarttui minua ranteesta – hän puristi niin lujaa, että minusta tuntui, kuin kaikki käteni luut olisi murrettu yhtä aikaa – ja alkoi raahata minua jonnekin.

”Venla! Venla!” Maria huusi huoneensa ovenraosta. Katsoin häntä kyynelet silmissäni ja pudistin päätäni. Minun oli kärsittävä tuomioni.

Olivia talutti minut lujassa otteessaan linnan ullakolle, eräänlaiseen varastohuoneeseen, jossa oli järkyttävät kasat jauhoja, pilalle meneviä hedelmiä, maissia ja muuta, joiden nimiä en osannut vielä lukea.

Yhtäkkiä Olivia päästi irti kädestäni, ja nakkasi minut päin lattiaa. Osuessani kiveen luulin leukaluuni menneen sijoiltaan. Sittemmin sain tietää sen olevan vain murtunut. Huusin kuin syötävä kyynelten virratessa poskiltani. Punoittavilla silmilläni yritin katsoa Oliviaa anovasti ja anteeksipyytävästi, mutta ilmeisesti se ei tehonnut.

Hän nosti kätensä päänsä yläpuolelle kasvoillaan vihainen ilme. Kämmen läiskähti ohimooni lennättäen kasvojeni suunnan huoneen toiseen nurkkaan. Olivian toinen suunpieli hipaisi hymyntapaista, mutta sen jälkeen hänen kasvonsa palasivat siihen julmaan ja raivostuneeseen ilmeeseen, jota pelkäsin nähdä.

Kyynelet virtasivat voimakkaampina, kuin ennen ja anelin tärisevällä äänelläni armoa. ”Älä tee tätä! Lupaan, etten kerro asioita toiste!” Huutoni tuskin kuuluivat edes Olivian korviin, sillä en itsekään kuullut niitä kovin hyvin – sydämeni tykytykset ja vereni kohina pauhasivat korvissani niin, etten kuullut kunnolla hänen käskyjään, joista sain lisää iskuja kasvoihini.

Vihdoin Olivia seisahtui, kun makasin maassa vatsallani posket punaisina kipeistä iskuista, kyynelet silmissä ja poskilla, hiukset sekaisin ja silmät punaisina. Yritin etsiä säkkien joukosta jotakin, mihin tarttua, ettei minun tarvitsisi tuntea sitä tuskaa enää, mutta silmiini ei osunut mitään sopivaa.

Lopulta Olivia puhui minulle, niin että sain jotain selvää. ”Yksityisasioita ei saa kaivella. Eikä kuunnella. Ei ikinä. Et olisi saanut tehdä sitä. Et olisi saanut kertoa kenellekään! Et olisi saanut! Etkä tee sitä uudestaan, ethän?” Viimeinen kysymys kuulosti sihahdukselta, äänensävy oli käskevä, ivallinen. Nyökkäsin, vaikka tärisin kuin hypotermiapotilas, mikä sai Olivian ottamaan askelia poispäin.

Tajusin kivulle tulleen lopun, ja uskalsin viimein hengittää. Tarrasin kiinni lähimmästä säkistä, jonka käsiini sain ja nyyhkytin sitä vasten. Kuulin Olivian raskaat askeleet alakertaan, ja tunsin helpotusta. Olin kärsinyt tuomioni.

Helpotus valahti taas lävitseni. Kyynelten virta alkoi hiipua, ja pyyhkäisin hihallani poskeni kuiviksi. Samanlaista kohtelua, kuin kotona. Isäni – Joonas Masar, valtakunnan kuuluisin juoppo ja kohta kuuden lapsen isä – oli harrastanut kännipäissään samanlaista toimintaa. Joskus jopa äitiin. Tai nuorempiin sisaruksiini. Mutta melkein joka kerta kohde olin minä. Paljonko tuollaista jouduin vielä kestämään, vaikka en tekisi mitään kiellettyä?

***

Elisabet

Ensin varmistin, että olin yksin. En tosiaankaan halunnut kenenkään näkevän minua. En sen häpeän tähden, minkä olin itselleni aiheuttanut. Tämä minun piti hoitaa yksin.

En tosin ollut vielä päättänyt, minne ongelmani veisin. Itäinen nunnaluostari ja talonpoikaistalo olivat vaihtoehtoni. En olisi halunnut viedä häntä kumpaankaan, mutta päätös oli tehtävä. Jos halusin pysyä vallassa. Jos halusin, ettei vallankumousta tulisi.

Hain lipastostani kaavun ja levitin sen ylleni. Sitten otin hänet syliini ja hiippailin yöhön. 

***

Jee! Vihdoin sain tämän tehdyksi. Seuraavaksi luvassa on siis Stormeihin 18. osaa, sen jälkeen Base saa päätöksensä.. (: Vaadin kommentteja!