It's a vampirething

Täällä taas uuden tarinan kanssa :) Tästä ei ole siis tulossa jatkoa, kunhan on vain yksittäinen osanen, koska oma TS3:seni kenkkuilee eikä tallenna, jotenka joka kerta uudestaan aloittaminen ei kauhiana houkuta? Kuitenkin, lukekaas ja älkää kiitos välittäkö kehnosta kuvaustaidosta kolmosen kanssa, kakkosen kanssa olen tottunut kuvailemaan :D Sisältää lievää kiroilun ilmenemistä..

*Lukumusaa*
***

Se paskiainen ei taaskaan tullut. Ainakin niin ajattelin, kun odotin Heathia sillä Bridgeportin syrjätiellä.

Odottelin ja odottelin. Kunnes tein päätöksen, että lähtisin. Ihan sama siitä minun muuttamisestani!

Puolimatkassa autiota tietä tunsin selässäni tuijotuksen. Käännyin pikaisesti kääntäen vain jalkojeni kantapäitä ja hymyilin vaisusti, kun Heath tuijotti minua kirkkailla silmillään karhea ilme kasvoillaan.

”Hei taas, Zoey-kaunokainen”, hän tokaisi imelästi. Hymähdin ja iskin häntä olkapäähän, vaikka hän tuskin edes tunsi sitä.

”No, miksi olet täällä tällä kertaa? Et kai vaan ruinaamassa sitä samaa asiaa, mitä aina ennenkin?” Heath kysyi jo kyllästyneellä äänellä. Nyökkäsin ripeästi, sillä halusin hoitaa asian äkkiä alta pois. Tämän jos hoitaisin nyt, pääsisin äkkiä muihin hommiin.

”Tottakai minä tulin se takia. En minä muuten sinun kanssasi halua olla missään tekemisissä”, tokaisin välinpitämättömästi. Heathin ilme muuttui muka-loukkaantuneeksi.

”Taidan tietää sen oikean syyn, miksi olet täällä”, hän kuiskutti korvaani. Hymähdin kysyvästi. Heathin huulilla käväisi omahyväinen hymy. ”Minä”, hän henkäisi.

”Taidat kuvitella itsestäsi vähän liikoja”, sanoin hiljaa. En halunnut ärsyttää vampyyria yhtään enempää, kuin olisi tarvis. ”Hoida nyt hommasi, että päästään täältä Jumalan selän takaa ’ihmisten’ ilmoille”, minä hoputin. Heath heristi sormeaan.

”Tsot tsot, eipä kiirehditä. Minulla on vielä muutama asia selvitettävänä sinun kanssasi. Miksi ylipäätään haluat muuttua? Onko sinulla jonkin motiivi haluillesi?” hän tiedusteli. Sylkäisin maahan ja katsoin hänen silmiinsä tosissani. ”Ei. Haluan vain vampyyriksi, okei?”

”Ei, se ei ole okei, kullanmuru. Se ei ole edes lähellä sitä. Kuules, vampyyrielämä ei ole sinua varten. Sinuna pysyisin ihmisenä. Tästä ei ole paluuta, kai tiedät sen?” Heath selosti viekottelevalla äänellään. Katsoin häntä närkästyneenä ja ojensin käteni kämmenpuoli ylöspäin kohti Heathia. ”Tee se nyt vain”, sanoin tyynesti, vaikka sydämeni jyskytti kuin raivohullu härkä.

”Jos vain vaadit”, Heath liversi. Ojensin oikean käteni hänelle, mutta jokin hänen mielessään muuttui ja yhtäkkiä tunsin hampaat niskassani käteni sijasta.

Mielessäni kävi, että saattaisin saada loppuni tällälailla. Kuoleminen kipuihini ei ollut ensimmäisenä minulla mielessä, mutta kai sekin kävisi, jos en saisi muuta valita. Sitten kipu iski.

Kauhistuksesta vääränä tunsin kasvojeni jähmettyvän, kun tunsin Heathin olevan vieläkin kiinni kaulassani hampaat veressä. Vetäisin itseni äkkiä pois, mutta liian myöhään: veri tulvi ulos puremajäljestä, ja myrkky tunkeutui sisääni polttaen sisälmyksiäni kuin tuli.

Huusin ja kiljuin kivusta, ja suu vääntyneenä huutoon vilkaisin Heathia, joka katseli minua vahingoniloinen hymy tummilla kasvoillaan. Halusin kirota hänet alimpaan helvettiin. Yritin huutaa Heathille jotain epämääräistä, mutta en pystynyt. Kaikki voimani menivät kivun sietämiseen.

Kuulin Heathin puhuvan jotakin. Aluksi luulin, että hän puhui itsekseen. Sitten hoksasin makaavani maassa ja että minua tuijotti kaksi kirkasta silmäparia.

Nainen - hieman hoikempi kuin minä, tummat lyhyet hiukset ja liian paljastavat vaatteet – tuijotti minua hetken, kuin olisin tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Niinhän minä tavallaan olinkin. Halusin tulla vampyyriksi. Ja oli yllyttänyt vampyyrin puremaan itseäni.  

Kipu alkoi hälvetä vähitellen ja pystyin vihdoin nousemaan ylös. Heath ja nainen katsoivat minua arvioiden. ”Kuinka kauan?” nainen kysyi selvästi inhoten. ”Noin kymmenen minuuttia”, Heath sujautti nopeasti ja nainen nyökkäsi pienesti.

Lopulta kipu katosi kokonaan ja pystyin seisomaan tärisemättä. Yritin tunnustella niskaani, mutten tuntenut minkäänlaisia koloja tai pisteitä.

”Mi-?” yritin ihmeissäni kysyä, mutta en saanut sanaa suustani. Vilkaisin Heathia ja tuntematonta naista, jotka katsoivat minua odottaen.

”Nyt”, nainen sanoi äkkiä ja Heath kahmaisi käsivarrestani vetäen minut hurjaan vauhtiin. Nainen ja Heath juoksivat luvattoman kovaa samalla kun minä roikuin mukana ja ihmettelin olematonta puremajälkeä.

Hetken kuluttua pysähdyimme ja tajusin seisovani keskellä öistä hautausmaata. Voi paska.

”Mitäs nyt meinaatte?” kysyin vilpittömämmin, mihin edes tiesin kykeneväni. ”Odotamme. Raoul tulee koska tahansa”, nainen selitti ja istuutui kivipenkille.

”Raoul?” kysyin. Heath katsoi minua, ihan kuin minun kuuluisi tietää joku Raoul. ”Jane, kertoisitko vastasyntyneellemme?” Heath kysyi Janeksi kutsutulta naiselta vinoillen minulle. Jane huokaisi raskaasti. ”Etkö sinä ole kertonut?” Jane kysyi Heathilta, joka pudisti päätään noloillen.

”No, Raoul on meidän niin sanottu johtajamme. Hän määrää aika paljon, mitä me teemme. Ei tietenkään missä liikumme, vaan missä ja mitä me syömme, milloin lähdemme ja minne menemme – muuttaessamme”, Jane selosti melko kuivasti. Nyökkäsin ja tunsin ymmärtäväni.

”Olemmeko me nyt sitten lähdössä jonnekin? Tai… syömässä jotakuta?” kysyin arkaillen Janelta, joka ei näyttänyt pitävän minusta enempää, kuin  Heathistakaan. Hyvä, eipähän tarvinnut yrittää miellyttää häntäkin.

”Itseasiassa, Zoey,” – Heath vastasi kysymykseeni, jonka olin esittänyt Janelle – ” me aiomme lähteä Bridgeportista ylihuomenna ja sitä ennen meidän on... tankattava, jos ymmärrät.” Nyökkäsin jäykästi, kun tajusin Heathin tarkoituksen. He siis metsästivät ihmisiä. Kiva.

”Entä minä?” kysyin. ”Etkö ole kertonut hoidokillesi mitään?” Jane puuskahti. Minä taasen loukkaannuin; mistä minä olisin voinut tietää näitä asioita? ”Sinä… tulet mukaan. Mutta et saa syödäksesi. Kunhan seuraat mukana, sen pitäisi riittää sekä sinulle, että Raoulille”, Jane kertoi jo tylsistyneenä. Heath nyökkäsi ja tähyili autotielle päin.

Odotimme kauan. Niin kauan, että ehdin jo nukahtaa ja kun heräsin, auringon pienet säteet kurkistivat rakennusten takaa.

Huomasin makaavani sillä samalla kivipenkillä, kuin Jane oli istunut. Nousin äkkiä ylös ja yritin sumeilla silmilläni etsiä Heathia ja Janea. Heitä ei näkynyt. En nähnyt heitä kertakaikkiaan missään.

Hetken jo ehdin ajatella, että he olisivat hylänneet minut ja jättäneet oman onneni nojaan. Kunnes muistin, että heidänhän piti häipyä vasta huomenna, jos nyt oikeasti oli aamu. Kyllä he tulisivat takaisin, yritin hokea itselleni. Paniikin välttämiseksi laitoin vielä silmänikin kiinni.

Istuin siinä penkillä ties kuinka kauan. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen olkapäälläni ja säpsähdin. Katsoin taakseni hätääntyneenä, mutta takanani ei ollutkaan mikään tuttu kasvo.

”Mitäs vampyyrityttö täällä yksinään tekee? Ja vielä tähän aikaan vuorokaudesta?” matala miesääni kysyi. Hän näytti hieman hassahtaneelta, joskin maskuliinisemmalta, kuin Heath tai kukaan muukaan tuntemani mies. Tyyppi istahti viereeni penkille, ja puhui minulle, kuin tutulleen, vaikken ollut koskaan ennen nähnyt häntä.  

Onnistuin päästämään suustani vain vaivaisen ähkäisyn. Karaisin kurkkuani varovasti, kun mies katseli minua. ”Miten niin?” sanoi lopulta kysyttyä.

”Eikö ystäviesi pitäisi olla täällä kanssasi?” mies vastasi kysymykseeni. Pienen hetken tauon jälkeen sain taas suuni auki. ”Kuka hitto sinä olet?” kysyin. Huomasin keskustelumme kääntyneen pelkiksi kysymyksiksi ja toivoin hänen tekevän poikkeuksen sääntöön ja kertovan nimensä.

”William, palveluksessanne neiti”, mies esittäytyi herrasmiesmaisesti ja kumarsi näennäisesti. Naurahdin pienesi ja vedin käteni suuni eteen. ”Niin, kysymykseni kuuluu: Mitä sinä teet täällä?” Williamin ääni oli muuttunut huvittavasta melkein uhkaavaan. Vedin naamalleni kunnon pokeri-ilmeen ja totesin: ”En tiedä. Varmaan odottelen ohjaajiani.”

William katsoi minua epäillen, mutta pokkani ei pettänyt. Mieleni teki nauraa, mutta se ei välttämättä tehnyt hyvää tilanteelle, missä nyt olin, joten päätin pitää suuni supussa. ”Miksi olet täällä?” hän kysyi vähän ajan päästä vieläkin epäillen. ”Koska muutun muutaman päivän päästä vampyyriksi”, vastasin varmana.

”No, selvä on sitten. Älä jää kiinni”, William ohjeisti, mutta viittasin kädellä hänen ohjeilleen. Kuka hän oli minua määräilemään? Vaikka olikin mukava tuntematon, minulla oli omatkin ohjeistajani, joita odotin. Sitten se salaperäinen tuntematon mies lähti omille teilleen jättäen minut yksin. 

Istahdin takaisin kiviselle ja kylmälle penkille ja aloin jälleen odotella.

Samassa tajusin, että odotin turhaan; eivät he olleetkaan tulossa takaisin. Heathan lupasi, että pääsisin mukaan metsästysretkelle, mutta silti siellä minä istuin, hautausmaalla odottaen vampyyreita ja muuttumassa itsekin paraikaa vampyyriksi.

Paniikki iski minuun kuin nuoli polveen, vaikka olin yrittänyt vältellä sitä kaikin keinoin. Olin epäonnistunut. Mutta kaikenkaikkiaan, sitähän minä olin halunnut alusta asti. Olla vampyyri. Enkä roikkua Heathin ja joidenkin tuntemattomien Janen ja Raoulin mukana. Vampyyri minusta oli tulossa, enkä voinut muuttaa asiaa miksikään. Paluuta ei ollut.

Yhden asian tiesin kuitenkin selväksi: Etsisin Heathin käsiini, ja tekisin sen, – minkä olin koko sen ajan halunnut tehdä, kun olin tuntenut hänet – kostaisin hänelle äitini kuoleman.  

***

Rakastan kommentteja :>