Base - 2: Vivian

Täällä taas pienen tauon jälkeen - tahattoman tauon. Anteeksi osan viivästymisen johdosta, on ollut vähän kiireitä sairastellessa yms (:

Tässä kuitenkin seuraaava annos Basea.

***

Raikas ulkoilma leijui ilmassa. Kayla vetäisi syvään henkeä. Liikettä, joohan? kuului pistävä ääni. Kayla pysyi hiljaa. Ai nyt pidetään mykkäkoulua? Älä viitsi. Tiedän, että puhut minulle ennemmin tai myöhemmin, Julia sanoi närkästyneenä.

”Ole hiljaa. Yritän päästä vähin äänin pois, jos muistat. Sinun takiasihan ylipäätään jouduin tänne”, Kayla sanoi koppavasti. Hän oli kyllästynyt Julian temppuihin viimeaikoina. Ai joo, sinä et tykännyt hullulasta, Julia nalkutti ja vaikutti suuttuneelta. Hyvä, olipahan hiljaa joskus.

Kayla nosti laukkunsa ilmaan ja lähti matkaan. Laitos oli oman aikansa vaikuttanut turvapaikalta, mutta jälkeenpäin ajatellen siitä ei kovinkaan paljon ollut ollut hyötyä.

Tohtori Trayn monista yrityksistä huolimatta kaupungissa ei tuntunut olevan yhtäkään vuokra-asuntoa jäljellä – ei edes asuntolahuonetta. Kayla oli kuitenkin ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä ja pirauttanut siskolleen, joka oli ollut innoissaan jälleennäkemisestä.

Kayla oli saanut kotiavaimen Hyenilta, siskoltaan, joka asui vastakkaisella laidalla kaupunkia Laitokseen nähden. Sinne Kayla oli matkalla. Taksia hän ei saattanut tilata, sillä Juliasta ei ikinä tiennyt, mitä hän keksisi. Kävellen oli turvallisempaa.

Vihdoin Kaylan onnistui päästä asunnolleen – siskonsa asunnolle. Koko rakennus näytti pieneltä verrattuna Laitokseen. Hyen odotti iloisena omaksi itsekseen etuovella Kaylaa. Huomattuaan naisen, Hyen heilutti kättään reippaasti, Kayla vastasi vilkutukseen.

Kayla asteli saappaillaan pihakivetykselle kannat kopisten. ”Kayla! Mikset soittanut tulostasi? Olin juuri lähdössä, ja huomasin sinut viimetingassa”, Hyen virkkoi iloiten ja halasi siskoaan. Vaitonaisena Kayla vain hymyili hymy korvissa siskolleen ja halasi tätä takaisin.

”Minä.. No, en itsekään tiennyt olevani täällä näin aikaisin. Ajattelin kyllä soittaa, mutta en saanut aikaiseksi”, Kayla sanoi lujempaa kuin aikoihin. Hän yllättyi hieman itsekin äänensä lujuudesta. Äh, älä viitsi herkistellä. Käpötä nyt sisään, niin nähdään, miten siskokulta on elänyt! Julia hoputti.

”Tule Kayla. Minulla on niin paljon kysyttävää sinulta!” Hyen höyrysi ja veti Kaylan sisään. Ovesta astuttuaan todellisuuden rajat venyivät. Kattokruunu kimalsi korkealla katossa, seinät olivat kirkkaansiniset ja lattialla pöly loisti poissaolollaan. Ihan toisenlaista, kuin Laitoksessa!

”Voit sulkea suusi”, Hyen virnuili ja liiti käytävään vetäen Kaylaa vanavedessään mukanaan. Käytävässä oli monia ovia, joista Kaylan (ja Julian) teki mieli kulkea, mutta Hyen veti heidät portaat ylös ja ohjasi luksusmaiseen makuuhuoneeseen – verrattuna laitoksen huoneisiin.

”Tämä on oleva sinun huoneesi. Mitä tykkäät? Sisustin sen ihan itse!” Hyen riemuitsi jälleen. Mikä ihme häneen oli mennyt? Ekstaasissa tuokin muija.. Julia mutisi. Kaylan suunpielet kiristyivät hetkeksi pieneen hymyyn, mutta hän onnistui karkottamaan hymynpoikasen huuliltaan.

”Mitä sinä hymyilet? Tykkäätkö niin paljon? Ei se mitään, niin minäkin”, Hyen sanoi iloiten. ”Ei kun minä -. Niin. Tykkään tosi paljon”, Kayla sanoi häthätää vastaten. Hän kirosi mielessään Julian ties kuinka monetta kertaa.

***

Yö oli hiostava. Ehkä se johtui sängystä tai lakanoista. Mistä ikinä se johtuikaan, Kayla ei saanut unta.

Tunti. Toinen. Hän pyöri sängyssään yrittäen nukkua. Jotakin kuitenkin tuntui tapahtuvan, ja kauhukseen hän huomasi tärisevänsä. Mitä oli tapahtumassa?

Mitä ihmettä? kuului ääni Kaylan päästä. Julia. Ei. Se ei ollut Julia. Mitä ihmettä tosiaan! Missä helkkarissa minä olen?! ääni kiljui. Turpa umpeen, täällä nukutaan! kuului Julian ääni. Julia oli vielä tallessa. Kuka hemmetti oli äsken puhunut?

Kayla avasi silmänsä ja nousi istumaan. Hän kuulosteli uutta ääntä vielä kymmenen minuuttia. Ei mitään. Levottomana hän palasi petiinsä ja sai melkein heti vaivutettua itsensä uneen.

***

KAYLA! Julia huusi. ”No mitä?” Kayla sanoi ärtyneenä ja unisena.

Muistatko sen yöllisen hyypiön? Julia kysyi. Hänen äänensä tuntui kirkastuvan, kuuluvan selvemmin. ”Muistan, muistan. Mitä hänestä? Kuka hän muuten oli?” Kayla kysyi Julialta, joka nurisi ihmeellisesti.

Noniin, ja nyt joku selittää, missä minä olen, ja miksi en näe itseäni! Sama ääni, kuin yöllä kuului taas Julian ja Kaylan korviin. ”Kuka sinä olet?” Kayla kysyi varovasti uudelta ääneltä.

Minäkö? Sivistymättömät. Minä olen Vivian. Kai teidän nyt se pitäisi tietää, itsensä Vivianiksi esitellyt sanoi tärkeästi. Eikä pitäisi, Julia sanoi koppavasti. Emmehän me edes tiedä, mistä tulit, joten miksi tietäisimme, kuka olet? No, kuitenkin. Nyt kun olet täällä, voit häipyä, Julia sanoi närkästyneenä omaan tapaansa.

Häipyä?! Miten sinä sen ajattelit, että teen? Itsekin näytät olevan loukussa jonkun akan pääkopassa! Vivian kiljahti. ”Hei nyt!” Kayla hermostui äänille päässään. Niin typerältä kuin se kuulostikin, sitä enemmän tosissaan hän oli. ”Nyt pidätte molemmat olemattomat turpanne kiinni, onko selvä?” Kayla huusi. Alakerran käytävältä alkoi kuulua kolinaa.

Kaylan päästä kuului mutinaa ja nurinaa, ja lopulta sekä Julia, että Vivian olivat hissukseen. ”Hei sisko! Mitä sinä täällä meuhkaat?” Hyen sanoi ja pisti päänsä sisään avatessaan Kaylan huoneen oven.

”E-en mitään. Harjoittelen laulamaan. Anteeksi, jos herätin sinut”, Kayla valehteli silmät kirkkaina siskolleen. ”Ai jaa. No, haluaisitko aamiaista? Olen kuitenkin menossa keittiöön”, Hyen kysyi. ”No, hedelmäaamiainen voisi piristää päivää. Kiitos”, Kayla sanoi siskolleen, joka katosi käytävään.

”Teistä ei ole muuta, kuin harmia!” Kayla sanoi viimeiseksi lauseekseen. Hän puki päälleen ja liukui portaita alas.

***

Kayla käveli kiukkuisena kävelykatua pitkin. Vivianin ilmestyttyä hänen mieleensä hänestä oli yhtäkkiä tullut huonotuulisempi kuin ennen. Mihin sitä ollaan matkalla? Vivian kysyi varovaisesti. ”Ei kuulu sinulle”, Kayla sähähti töykeästi. Mikä ihme häntä vaivasi?

Saa täällä rentoutuakin, jos vain tahdot, Julia ehdotti. ”EN”, Kayla vastasi kipakasti ja kohensi kävelytahtiaan.

Kirjasto ei ollut kaukana, joten Kayla päätti tehdä ensimmäisen pysähdyksen siellä. Ai, hän menee kirjastoon, Vivian oivalsi, kun kirjaston ovet näkyivät muutaman metrin päässä. Hyvin hoksattu, Sherlock, Julia huomautti napakasti.

”Olkaa hiljaa, niin minun ei tarvitse olla suuttunut teille!” Kayla kiljaisi äänille päässään. Anteeksi, kuului stereona hänen päästään. ”Kiitos”, Kayla sanoi helpottuneena ja astui sisään.

***

Mitä hän kuvittelee löytävänsä kirjastosta? ’Kuinka karkotat henget päästäsi’ - ohjekirjan vai? Vivian kysyi Julialta. No en minä tiedä, annetaan hänen olla kuitenkin rauhassa, joten pidä pinkki turpasi ummessa, prinsessa, Julia sanoi väsyneesti Vivianille, joka suutahti.

Ihan oikeasti. Tuskin hän kirjastosta löytää vastausta, miten hän saisi karkotettua meidät. Jos hän ylipäätään sen takia sinne on menossa. Olettaen, että hän ei enää kestä meitä. Tai sinua, Vivian sanoi ei-kenellekään. Hänestä oli inhottavaa, kun kukaan ei tuntunut kuuntelevan häntä.

Nyt neiti on hyvä ja sulkee suunsa, jotkut haluavat olla rauhassa. Sitä paitsi, jos ja kun et ole tietoinen Kaylan ja meidän henkien välisestä sopimuksesta, suomme Kaylalle muutaman tunnin päivässä omille ajatuksilleen, Julia tarkensi Vivianille.

No minä en ole ollut tekemässä moista sopimusta, joten saan höpöttää milloin haluan. Miksei Kayla muuten vastaa, tai reagoi? Vivian kysyi hämillään. No voi ei, yksi yleisön jäsen vähemmän, big deal. Ehkä hän ei halua herättää huomiota hiljaisessa kirjastossa. Sanooko kirjasto- sana mitään? Julia oli taas närkästynyt ja näsäviisasteli ajankulukseen.

***

”Julia? Juliaa? Vivian? Vivian? Julia? Kuuleeko kumpikaan?” Kayla yritti tavoittaa henkiä – ei vaan ystäviään –, he olivat molemmat olleet kummallisen hiljaa jo pitkän aikaa. Olivatko he todella hänen ystäviään? Hän ei itsekään tiennyt. Mikseivät he kuulleet häntä? Jokin oli vialla.

Ulkona alkoi olla pimeää. Kirjaston lukusalin valot sammuivat. ”Mitä kummaa?” Kayla ihmetteli ääneen. Hän ei nähnyt enää ketään, edes vastaanottotiskien takana.

Kirjasto pimeni, kunnes siellä oli pilkkopimeää. ”Julia? Vivian?” Kayla huuteli. Ei vastausta. Pimeys laskeutui vielä tummempana, kunnes Kayla ei nähnyt enää edes eteensä.

***

Kaylaa! Katso nyt, ei hän kuule meitä, Vivian yritti näyttää Julialle. No en ihmettele, jos hän on kirjastossa. Hän tuskin haluaa herättää huomiota, Julia sanoi ja yritti olla välittämättä Vivianin teorioista, joissa Kayla olisikin kadonnut jonnekin ajan ja paikan välillä. Pötyä!

”Julia?” Kaylan ääni kuului selvänä. Selvempänä kuin koskaan ennen. ”Kayla?” Vivian kysyi oudoksuen. Viviankin kuulosti kirkkaammalta, kuin ennen. ”Julia? Vivian!” Kayla huusi.

Hän näki. Kayla näki jotain. Pinkkiä? Sitä hän ei ollut odottanut. ”Kayla!” kuului huuto. Se pinkki puhui! ”Kuka hitto..?” Kayla kysyi siltä pinkiltä puhuvalta olennolta. Se vahvistui. Lopulta hän näki sen selvästi. Vivian.

Vivian lähestyi Kaylaa nopeasti. Halaus. ”Missä me olemme?” Kayla kysyi Vivianilta, joka ei tuntunut todelliselta. Vaikka hän oli. Hän näki jonkun toisenkin. ”Onko tuo..?” Kayla takelteli. Hän oli aina halunnut nähdä Julian. Oikeasti.

”Joo, se on Julia”, Vivian totesi tylsästi. Julia kuuli oman nimensä. Hän katsoi Vivaniin päin. Ja näki jotain.. Normaalia.

Kayla pisti juoksuksi. Hän juoksi. Hän halusi nähdä Julian. Nähdä Julian oikean muodon. Ei vain niitä unia, vaan Julian siten, kuin tämä oli. Hän juoksi niin nopeasti, kuin pääsi. Hän kuuli äänen. ”Kayla?” Hän näki jotain vihreää edessäpäin. Kunnes. Se katosi. Viviankin oli poissa.

”Julia?! Vivian?! Mitä tapahtuu?” Kayla huusi, vaikka kukaan ei kuullut. Hän oli yksin pimeydessä, ystävänsä teillä tietämättömillä. Hän tosiaan oli yksin, mutta pimeydessä.

***

Kommentteja vaaditaan jälleen (: Seuraava Basen osa on oleva viimeinen Basen osa, ihan tiedoksi.