Base - 1: Julia

Ja toinen tarina lähtee tästä :) Lukekaas.

***

Mitä mietit, Kayla? Julia kysyi. ”En tiedä”, Kayla vastasi poissaolevasti ja katseli ikkunasta ulos. Laitos oli pitänyt häntä vankinaan jo kohta kolme vuotta, eikä hänen tilassaan näyttänyt tapahtuvan muutosta.

Tiedäthän sinä, ettet ole mikään kummajainen? Julia kysyi. Kayla nyökkäsi. ”Mutta, miksi he pitävät minua täällä, jos minulla ei ole mikään vialla? Jos en olekaan mielenvikainen, mitä minä täällä sitten teen?” Kayla sanoi Julialle tyhjässä huoneessa.

He luulevat sinun olevan järjiltäsi, mutta minä tiedän, ettet ole. Minä olen olemassa, sinä kuulet minut, juttelet kanssani, joten en voi olla kuvitelmaa, Julia sanoi varmana Kaylalle, joka nyökkäsi taas. ”Mutta, mikseivät he kuule sinua?”

Kuulehan Kayla. Näetkö sinä minut nyt? Julia kysyi. Kayla pudisti päätään pienesti. Tiedätkö silti, miltä näytän? Kayla nyökkäsi. Niin, sinähän olet nähnyt minut unissasi. Mutta muuten, minulla ei ole ruumista – kehoa. Siksi muut eivät näe minua.

”Mutta, onko sinun kaltaisiasi muitakin?” Kayla kysyi hiljaa. En tiedä. Eihän meillä sieluilla - tai mikä ikinä olenkaan – ole mitään vuosittaista kokoontumista. En voi tietää. Mutta jos minäkin olen olemassa, miksei olisi muitakin.

Kayla nyökkäsi taas. Ovi kävi. Ei taas tuo mummeli, Julia sanoi. ”Ole hiljaa”, Kayla tiuskaisi Julialle. Ilia katsoi Kaylaa oudoksuen. ”Anteeksi, en puhunut sinulle”, Kayla pyysi anteeksi. ”Ai. Taasko Julia?” Ilia kysyi ystävällisesti.  Kayla nyökkäsi.

”Hän tuntuu olevan paljon aktiivisempi, kuin viime kuukausina. Mikähän lie hänessäkin”, Ilia tokaisi ei-kenellekään. Kayla hymyili pienesti. ”Oletko käynyt terapiassa?” Ilia kysyi. ”Olen”, Kayla sanoi pienesti. ”Minusta vaan tuntuu, ettei se auta. Ei Julia lähde päästäni juttelemalla.”

”Ilia, kerro yksi juttu”, Kayla sanoi. Ilia katsahti häneen hajanaisesti. ”Kerron, kunhan tiedän, mitä”, hän sanoi kääntäen katseensa taas tuoneensa tarjottimeen. ”Miltä minä vaikutan sinusta? Siis että, olenko mielestäsi hullu? Tai skitsofreeninen? Tai jotenkin mielenvikainen?” Kayla kysyi.

”No, olethan sinä outo, niin kuin kaikki omalla tavallaan. Mutta en minä sinua hulluna pidä”, Ilia vastasi. ”Kiitos, Ilia. Olet rehellinen. Se merkitsee minulle paljon”, Kayla sanoi taas hiljaa. Ilia hymyili vienosti. ”Tohtori odottaa sinua taas tuttuun aikaan”, hän sanoi viimeisenä ja lähti huoneesta.

Kaylasta koko terapia oli pelkkää ajanhukkaa. Julia oli ja pysyi hänen päässään. Hän ei tiennyt, oliko Julia aave, sielu vai jokin muu henkiolento, mutta jotenkin hän kuuli hänen ajatuksensa ja pystyi juttelemaan tämän kanssa. Julia tuntui asuvan hänen päänsä sisällä.

Kayla oli monta kertaa nähnyt Juliasta unta, mutta joka unessa tämä oli näyttänyt erilaiselta. Viimeisimmässä unessa Julialla oli ollut kirkkaanvaaleanpunainen iho, ja loistavanturkoosit hiukset. Hänellä oli ollut yllään pinkki ja keltainen toppi, harmaa ruutuhame, mustat legginsit ja maanruskeat sandaalit.

Eihän hän oikeasti edes tiennyt, miltä Julia oikeasti näytti. Tiesikö Julia itsekään, miltä näytti? Miten vain, nyt hän oli hiljaa. Hän oli luultavasti sopimuksen mukaisesti antanut Kaylalle aikaa ajatella omilla ajatuksilla ainakin tunnin päivässä vaikka joskus hän tarvitsi vain viisi minuuttia avatakseen suunsa uudestaan.

Et sinä ole erilainen. Julian ääni kuului yhtäkkiä selvemmin, kuin aikoihin. ”Mitä sinä teit?” Kayla kysyi Julialta. Miten niin? Olin hiljaa. ”Ei kun, kuulut selvemmin.” No en ihmettelekään, kun se mummeli ei ole täällä. En tajua, miten kestät häntä!

”Hänhän yrittää vain olla ystävällinen”, Kayla sanoi ja vaipui hiljaisuuteen. Juliakin vaikeni. Mitä luulet, Kayla, voisitko yrittää karata täältä joskus? Julia sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”En usko. Laitoksesta on tullut kuin toinen koti. Tai, no, ensimmäinen koti”, Kayla sanoi hiljaa. Suru kuulsi hänen äänestään selvästi Julian korviin.

Kayla, kerro minulle, mitä sinä pelkäät lähtemisessä? Kayla tuhahti. Jos hän nyt kertoisi sen Julialle, tämä piinaisi häntä jatkuvasti. ’Voita pelkosi’ oli yleisin aihe, josta Julia hänelle saarnasi. ”No kun minä.. Tuntuu, kuin minulle ei olisi muuta paikkaa, kuin laitos. Ja jos lähtisin, minne menisin? Enhän minä kuulu mihinkään”, hän sanoi ahdistuneena ja käänsi itsensä ikkunasta poispäin.

 Kaylan mielessä kävi taas ajatus siitä, että Julia ottaisi hänen kehonsa valtaansa, ja tekisi, niin kuin hän itse tahtoisi. Sitä oli tapahtunut jo muutaman kerran. Viimeksi silloin, kun hän joutui laitokseen. Julia oli päättäväisesti ottanut ohjat omiin käsiinsä ja kertonut terapeutille kaiken itsestään. Ja siksi Kayla oli laitoksessa.

”Julia, tiedän mitä ajattelet, enkä pidä siitä. Et saa taas tehdä sitä, minkä teit kolme vuotta sitten. Et saa!” Kayla melkein huusi, vaikka tiesi sen kuuluvan alakertaan hoitajien huoneeseen, josta kohta kipittelisi muutama hoitaja pistämään jotain lääkettä taas hänen suoniinsa, mutta eihän Julia niillä hiljennyt, ei. Rauhoitu, ethän halua hoitajia tänne. Varsinkaan sitä mummelia. Et kuitenkaan voisi estää sitä, vaikka niin tekisin. Mutta kuka tietää, mitä tapahtuu Julia-vallalle kehossasi, kun saat sitä ainetta taas vereesi. Hyi. Viimeksi se tuntui jäävedeltä verisuonissa. Et viitsisi enää huutaa, ethän?

”Äh, turpa kiinni”, Kayla tiuskaisi viimeisenä ja hiljeni sitten kokonaan. Hetken kuluttua hän lähti huoneestaan alakertaan. Hän aikoi todistaa Julialle olevansa kuka oli, eikä mikään kananpoika, joka jäisi laitokseen. Aikoiko hän virua siellä lopun elämänsä? Ei todellakaan.

Lasinen ovi narisi, kun Kayla väänsi kahvaa eteenpäin. Oven takaa paljastui aina niin kaunis näkymä, kun ulko-oven vierustalle oli asennettu vasta muutama kuukausi sitten koko seinän täydeltä valoa tuovia lasi-ikkunoita, jotka valaisivat koko huoneen luonnonvalolla.

”Hei Anya”, hän sanoi tekopirteällä äänellä silmiään siristellen. ”Hei Kayla. Miten on mennyt tänään?” Anya kysyi iloisena. ”No mitäs tässä. Entä sinulla?” Anya tyytyi vain myhäilemään omiaan ja soi Kaylalle ystävällisen hymyn. Kayla hymyili Anyalle heti takaisin.

”Kuule, Anya. Tarvitsisin pientä palvelusta. Voisitko tarkistaa tohtori Trayn työajat? Se olisi tärkeää”, Kayla sanoi tyynenä Anyalle. ”No kaipa minä voin. Miksi?” Anya sanoi ja alkoi naputella näppäimistön näppäimiä huimaan vauhtiin.

Kaylan mielessä käväisi paniikki. ”Ei kun, haluaisin vain puhua jollekulle. Julia – ” parempaa hätävaletta hän ei keksinyt, hän sai kuulla kunniansa vasta myöhemmin ” – alkoi uhkailla minua.” Anyan ilme oli järkytyksen ja ihmetyksen sekamelska. ”Ahaa. Katsos, tohtori Tray on tänään paikalla kuuteen. Sinullahan on muutama tunti vielä aikaa. Nyt hänellä näyttäisi olevan potilas, mutta hän vapautuu puolen tunnin kuluttua. Ilmoitanko hänelle tulostasi?” Anya suolsi.

 ”Ei, ei tarvitse. Kyllä hän huomaa minut sitten”, Kayla sanoi hiljaa. ”Kiitos, Anya”, hän lisäsi vielä ja palasi takaisin huoneeseensa. Maailman surkein yritys, luikku. Julia palasi taas. ”Etko viitsisi olla hetken hiljaa?” Kayla kysyi kyllästyneenä. Juurihan minä olin, kauankin. Mihin sinä tohtori Hottia tarvitset, kun voisit karata? Eihän siihen vaadita, kuin yksi valkoinen vale sille Anjalle ja kabum! Olisit vapaa! Julia sanoi närkästyneenä ja hieman ilkeän kuuloisena.

”Ei se niin yksinkertaista ole. Minunhan pitäisi pakata, eikä se tulisi kuuloonkaan, kun Ilia käy täällä parin tunnin välein”, Kayla sanoi ja istuutui marmorilattialle. Laitoksen rakentamisessa ei oltu ainakaan säästelty.

Sehän on maailman yksinkertaisin asia. Et sinä tavaroitasi tarvitsisi, et todellakaan. Kaikki, mitä tarvitset, on hieman Julian apua ja itsekunnioitusta ja reitti on selvä. Tosin, sieluhan siinä vähän kuluu, jos pitää valehdella, mutta eipä se ainakaan minua hetkauta, sinun sielusihan se on, eikä minun. Julia puhui tyynesti ja selkeästi ensimmäisen kerran viikkokausiin.

Arvaa, mikä on mälsää. Se, etten voi olla kännissä. Sinä voit, mutta minä en. Ihan tylsää! Tosin, voin auttaa sinua tekemään viisaamman valinnan kun et itse siihen pysty, Julia sanoi ja naurahti hieman. ”Äh, älä viitsi. Kyllä minä tiedän, että haluaisit pitää enemmän hauskaa, kuin minä sallin, mutta kun en salli, niin et saa.” Kayla sanoi varmana ja päätti keskustelun siihen.

Molemmat hiljenivät äkisti, kun oveen koputettiin. Tulija ei odottanut kutsua sisään, vaan tuli huoneeseen varmoin ja kevein askelin.

”Kayla, nyt voit puhua minulle”, tulija sanoi ja katsoi Kaylaa syvästi silmiin. Kayla kangistui. Tästä se lähti, jos hän halusi ikinä päästä laitoksesta pois. Kayla nyökkäsi. Hän tunsi olonsa aina hieman vaivautuneeksi tuon miehen lähettyvillä. Mikä se tunne oli, sitä Kayla ei tiennyt. Eikä halunnut ottaa selvää.

He kävelivät hiljaisuuden vallitessa tohtori Trayn huoneeseen, jossa molemmat istuivat tutuille paikoilleen. Trayn huoneen ruskeat seinät toivat mukavan vaihtelun laitoksen valkoisiin ja kylmiin sementtiseiniin, ja jotenkin Trayn huoneella oli jonkinlainen rauhoittava vaikutus. ”Nyt voit puhua”, Tray sanoi lempeällä äänellään, joka rauhoitti aina Kaylan.  Hän nyökkäsi taas.

”No kun, minusta on alkanut tuntua, että ehkä en enää tarvitse lääkkeitä tai terapiaa. Julia on ollut jo pitkään hiljaa. Siis, kun sanon pitkään, tarkoitan useita viikkoja”, Kayla sävelsi. Hän tiesi kertoneen Anyalle päinvastoin, mutta sama se, eihän hänen tarvinnut tietää, mitä hän oli tohtorille syöttänyt. Molemmat olivat kuitenkin valheita siinä missä Julian ihmismuotokin.

 ”Jaaha. Mitäs toivoisit asialle tehtävän?” Tray puhui jälleen hempeästi ja tyynesti. Nyt hän sanoisi sen. No, sano se! Kakista ulos vaan! Julia kannusti ja konkreettinen hiljaisuus venyi jo vaivautuneen pitkäksi. ”Haluaisin päästä kotiin”, Kayla takelsi sanoissaan.

Tohtorin ilme oli yllättynyt. Yllättynyt. No, mitäs nyt? Julia tiedusteli. Kayla ei vastannut. ”Selvä. Kuinkahan pian toivoisit sen tapahtuvan?” Hiljaisuus – taas. ”Huomenna? Ensiviikolla? En minä vaan tiedä. Niin pian, kuin mahdollista?” Kayla sanoi udellen. Voisiko se sittenkin olla mahdollista? Että hän vapautuisi? Viimein? Tuskin. Ehkä. Mahdollisesti? Hän ei halunnut ajatella tohtorin vastausta.

”Hyvä on. Kirjoitan sinulle reseptin lääkkeisiin, joita sinun tulisi kotona ollessasi ottaa. Saat myös tulla joka perjantai tänne terapiaan, jossa kyselen kuulumisia ja seuraan mahdollisia muutoksia tilassasi. Sinulle järjestetään myös asunto kaupungista. Miltä kuulostaa?” Tohtorin toteamus ei saattanut olla totta.

Oliko hän.. vapaa? Kayla ei uskaltanut ajatella sitä. Pääsisikö hän – kotiin? ”Kiitos, tohtori. Tehdään näin”, hän sanoi ihmetellen Trayn sanomaa. Totta se oli. Neropatti vauhdissa, Julian kommentti kuului, mutta Kayla ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Mitään muuta sanomatta hän poistui ja jätti Trayn istumaan tuolilleen kirjoitellen muistiinpanojaan. 

***

Ja taas, velvoitan kommentoimaan. Miltä vaikuttaa? Mielipiteitä ja rakentavaa kritiikkia otetaan innolla vastaan.