Westwood Village - Osa 1: Your hands in mine

Noniin, tästä lähtee ensimmäinen tarina käyntiin. :) Tässä siis kuvaillaan Westwood Villagen elämää, joka sijoittuu n. 1400-1500 luvulle.  En ole tarkkaa aikaa tälle päättänyt. Lukekaa kuitenkin omalla vastuulla, sillä luvassa on pikselipyllyä ja -muuta. :p Tässä osassa seurataan kuningasperheen elämää palvelusneidon Jennikan näkökulmasta. Seuraavissa tämän tarinan osissa kertojana joku toinen ja perhekin on todennäköisesti ihan toinen, tosin sekin Westwood Villagesta. Kirjoitan tätä melkein kuin RKC:tä, mutta en yhtä säännöllisesti yms. Mutta ymmärsitte. :--D Menkääs lukaisemaan ensimmäinen osa :)

***

Joskus sitä vaan tuntuu, että on syntynyt väärään aikaan.

 Väärään paikkaan. Ja elää siinä maailmassa vasten tahtoaan. 

Minusta alkoi tuntua nyt juuri siltä. Mitä minä edes tein täällä?

Olin ollut pienestä pitäen kuningattaren kamarineito, ja hänestä

oli tullut minulle todella läheinen ystävä. Niin kuin myös siskostani,

joka oltiin valittu toiseksi kamarineidoksi. Vihasin siskoani.

Vihasin niin sitä tunnetta, kun hän asettui aina parrasvaloihin

minun sijastani. Ja vaikka olin nuorempi sisaruksista, olin

silti jutun tähti. 

Olin aina tiennyt sen.

Olin taas kerran jo aamuneljästä pesemässä eilisen illallisen jälkeisiä lautasia. Aamu oli alkanut jo sarastaa, ja kuulin monia askelten ääniä muualta linnasta. Rex, Anna, Olivia ja muut palvelijat olivat varmaan jo jalkeilla. Niinhän se meni yleensäkin. Yliarvostetut ja etuoikeutetut ihmiset eli kuninkaalliset saivat nukkua myöhään ja muiden piti herätä jo viideltä ylös siivoamaan koko kivirakennelma puhtaaksi.

Kun olin tehnyt tehtäväni siirryin pohjoispuolen parvekkeelle, niinkuin tein aina aamuisin, kun aurinko nousi. Nyt se oli noussut melko aikaisin, enkä ehtinyt nähdä auringonnousua. Raskauteni myötä minut oli vapautettu fyysisesti raskaista töistä, kuten pyykkäämisestä ja pienen Maria- prinsessan hoidosta. Kaikkihan tiesivät, että vauvanhoito stressaa. 

"Mitä teet täällä, kaunokainen?" Rex kysyi minulta vihjaillen ja ilmestyi kuin tyhjästä. "Mietin. Miten sinä siihen pääsit ilman, että kuulin?" kysyin häneltä vuorostani. "Minulla on keinoni", hän vastasi mystisesti ja tyydyin siihen vastaukseen. "Kaunista", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Niin mikä?" minä kysyin hämilläni. Eihän pohjoispuolen parvekkeelta katsottuna mikään ollut kaunista, sillä tori häämötti vain muutaman metrin päässä linnan porteista. "Sinä. Ja muutama muuta asiaa. Meidän vauvamme", Rex vastasi ja käänsi minut itseään kohti. Hymyilin.

Hän otti käteni omiinsa ja katsoi minua silmiin. Minä melkein itkin onnesta. Hymyilin ja katsoin häntä silmiin. "Minun pitäisi mennä.." sanoin muina miehinä. "Miksi? Sinuthan piti vapauttaa tehtävistäsi." "No, ei nyt sentään kaikista. Kyllä minun täytyy vielä prinsessää syöttää. Tiedäthän sinä, ettei linnasta tekeminen puutu", sanoin ja halasin häntä syvään. Valmistauduin lähtemään ja heittämään hyvästit taas sille täydellisyydelle, joka vallitsi aina mielessäni, kun olin Rexin seurassa. Minut valtasi yhtäkkiä kaipuu. "Älä mene. Anna vielä hetki.." Rex kuiskasi korvaani.

"Minun on pakko", sanoin taas hiljaa, vastuuntuntoisesti. Rex veti minut lähelleen ja suuteli minua. "Mennään tuonne.." Rex sanoi vietellen, mutta vedin itseni pois. "Nyt ei huvita", sanoin hänelle katsoen maahan. "No?" "Minähän olen raskaana. En jaksa", sanoin ja kävelin kylmästi pois jättäen Rexin pöllämystyneenä paikoilleen. 

Kävelin suoraa päätä prinsessa Marian huoneeseen ja päätin syöttää tämän nyt eikä viidestoista päivä. Marian hoitamisista minulle oli uskottu syöttäminen, ainakin nyt raskauteni ajaksi. Olimme kuningatar Elisabetin kanssa sopineet, että synnytettyäni minun toimilistalleni tulisi vain huolehtia omasta lapsestani, ja siskoni Anna saisi hoitaa Marian. 

Laskettuani tuttipullon tynnyriin röyhtäytin Marian ja laskin hänet takaisin kehtoonsa, joka tilattiin muutama kuukausi sitten Intiasta; Kaarle I:n mielestä mikään ei voinut olla parempaa kovin toivotulle pienelle prinssille, kuin intialainen ruusupuu ja Kiinasta asti tuodut silkkikankaat. Taivaan vallat, kehtohan oli fiininpi, kuin minun pukuni!

Tehtyäni aamupäivän tehtäväni siirryin tavalliseen tapaani linnan puutarhaan makoilemaan ja rauhoittumaan hetkeksi. Puutarha oli aina leppoisa paikka. Paitsi nyt. Kuulin länsiparvekkeelta puhetta ja kuiskintaa.

Tunnistin äänistä, että parvekkeella oli ainakin siskoni Anna ja kuningas. Kuuntelin korva tarkkana, mistä he puhuivat, sillä linnassa harvoin tapahtui mitään, joten silloin, kun tapahtui, halusin olla osana sitä. 

"Anna, kuuntele nyt. Minulla on sinulle tehtävä" "Minkälainen?" "Saat ujuttaa tämän vaimoni ruokaan huomaamattomasti, tietenkin, ettei hän huomaa. Seuraavana aamuna kauhistelemme kaikki kuningattaren kuolemaa." Anna näytti hetken aikaa hämmentyneeltä. "Mutta, miksi?" "Et viitsisi, kultanuppuni. Tietenkin siksi, ettei hän ole synnyttänyt minulle poikaa jatkamaan tehtävääni. Kolmannen vaimon mestautus ei olisi hyväksi maineelleni, joten hän saa kuolla huomaamattomasti."

"Mutta hänhän on ollut vasta yhdesti raskaana. On hänellä vielä mahdollisuuksia. Ei tietenkään sillä, ettenkö haluaisi tehdä sitä sinun vuoksesi." "Siinähän se jutun juuri onkin; hän on ollut vasta kerran raskaana, ja prinsessan syntymisestä on kulunut jo muutama kuukausi, eikä hän ole vieläkään raskaana. Hänen täytyy kuolla, jotta saan kaipaamani perillisen. Sinä tietenkin hänen äitinään." Huomasin siskoni silmiin kihoavat pienet kyynelet ja hänen hymynsä. Tiesin hänessä olevan jotain vikaa.

Melkein rynnin kuningattaren ja kuninkaan makuuhuoneeseen, kun keskustelu viimein loppui. "Teidän armonne?" kuiskasin. "Niin, Jennika? Mitä asia koskee?" Elisabet kysyi minulta väsyneen oloisena. Epäröin. Oliko minun asiani kertoa tällaiset asiat heti kuningattarelle? Eihän minun pitänyt edes kuulla niitä. Mutta, en halunnut hänen kuolevan vain sattuman tekemän valinnan takia, että hän ei synnyttänyt poikaa tai tullut raskaaksi. "Lounas on katettu", sanoin monotonisella äänellä ja hymyilin väkinäisesti. 

"Jaahas, hyvä niin. Eikö mieheni liity seuraani lounaalle?" Elisabet tivasi minulta tiukkana. Panikoin ja keksin hätävaleen. "Ei, hänellä on paljon sotastrategikoita tavattavana, jos haluamme voittaa sodan Hillfieldiä vastaan. Hän liittyy seuraanne päivälliselle", sepitin silmät kirkkaasti ja se meni täydestä.

"Selvä on. Kiitos, Jennika", kuningatar puhui minulle rauhallisella äänellä. 

Kuningattaren läksittyä syömään sisareni Annan opastuksella päätin levähtää hetken ajan. Palkollisten makuuhuone oli kivinen - kuten muukin linna - , mutta siinä oli jotain tiettyä kolkkoutta, joka veti ihoni aina vilunväreille. Jotenkin pystyin siellä aina nukkumaan. Mietittyäni vielä kerran siskoni ja kuninkaan epämiellyttävää sananvaihtoa, mieleeni paiskautui kamala ajatus, joka minun piti heti tarkistaa.

Kipitin tankkini kanssa niin nopeasti, kuin pääsin suureen saliin, jossa kuningatar oli jo ehtinyt aloittaa lounaansa. "Teidän armonne!" kiljaisin, kun huomasin kuningattaren kohottavan kättään ottaakseen suupalan. Sitten ehdin hänen viereensä ja hän katsoi minua hölmistyneenä. "Mikäs nyt on, Jennika?" Odotin hetken. "Ei, ei yhtään mikään, olkaa vain rauhassa, armonne", sanoin nolona ja jäin miettimään jälleen.

Elisabet vähät välitti minusta vierellään ja jatkoi ateriaansa. Katselin häntä tyynenä ja mielessäni käväisi rakas siskoni Anna. Hän ei ollut vielä ehtinytkään myrkyttää kuningattareni ruokaa. Mutta miksi? Oliko kyse vain ajan puutteesta, vai taktikoiko hän? Huomasivatko he minut, kun olin rynninyt sillälailla takaisin sisälle?

Välikohtauksen jälkeen päätin napakasti stressin loppuvan siihen paikkaan ja menin rauhoittumaan omaan kamariini. Huomasin Helenan - linnan piian - uuden essun olevan vielä työvaiheessa, joten otin uudet, vastatulleet lehmännahkalangat käsiini ja aloin ommella vaikeakäyttöisellä kapistuksella saumoja umpeen. 

***

Kuningatar oli pyytänyt minut huoneeseensa kiireesti. Ajattelin kyseessä olevan jotain vakavaa, joten kiiruhdin heti kuningasparin makuuhuoneeseen. Kuningatar Elisabet odottelikin minua jo kärsimättömän näköisenä. Nyökättyäni hänelle, hän painoi oven lukkoon ja aloitti puheensa. "Jennika-kulta. Voinko luottaa sinuun?" hän kysyi minulta. Katsoin häntä silmiin ja nyökkäsin pienesti. Minua jännitti aina, kun kuningattarella oli minulle asiaa. 

"Jennika, saat olla ensimmäinen, joka tästä tietää. Minä olen taas raskaana!" kuningatar kiljaisi ja hymyili onnesta. Minäkin hymyilin, mutta mieleeni juolahti samalla hetkellä kauheuksia, joka teki ilmeestäni hämmästyneen.

Ennen kuin hän ehti huomata mitään ehdin korjata ilmeeni peruslukemille ja hurrata mahdolliselle uudelle kuninkaalle, joka saattoi velloa kuningattaren sisällä tälläkin hetkellä. Poistuin hänen huoneestaan syvään niiaten ja menin taas pitkälleni palkollisten makuuhuoneeseen.

Mieltäni jäi painamaan huoli kuninkaasta ja siskostani. Tiesin heidän välillään olevan jotain muutakin, kuin ystävyyssuhde, mutta ihan kuningattaren myrkyttämistä en tullut ajatelleeksi. Mutta nyt, kun kuningatar olikin raskaana, hänen myrkyttämisensä veisi kahden ihmisen henget. Kuningas ja Anna eivät tienneet sitä, joten he vielä luulivat kuningattaren olevan hedelmätön. 

Ensimmäisenä halusin kertoa palavasti Annalle ja Kaarle I:lle, että kuningattaren tappaminen olisi huonoin vaihtoehto, tämän ollessa pieniin päin. Mutta jos he eivät olleet kuulleet minua, ja paljastaisin tietoni heidän suunnitelmastaan, saattaisin saada minäkin surmani. Tilanteeni oli toivoton. Mutta tein silti päätöksen, vaikka se saattaisi saattaa minut ja pienokaiseni turmioon.

Eräänä päivänä olin taas menossa aamuvarhain syöttämään pientä prinsessa Mariaa, kun huomasin kuninkaan olevan samassa tilassa minun ja prinsessan kanssa. Nyökkäsin ja niiasin hänelle ja menin kehdon viereen. Kaarle laahusti minun viereeni äänekkäästi. Olin tehnyt päätökseni, joten avasin suuni ensimmäisenä. 

"Teidän armonne. Saanen puhutelle teitä?" sanoin imelästi. Kaarle katsoi minua virnistäen, mutta nyökkäsi. "Hyvä on. Saanen kertoa teille, että minusta kolmannen kuningattaren tappaminen on täysin järjetöntä."

Kuninkaan ilme vaihteli raivosta ihmetykseen. "Mitä?" hän sai lopulta kuiskattua. "Minä tiedän teidän ja Annan suunnitelmasta, ja minusta se on täysin sietämätön ja brutaali keino päästä uudelleen naimisiin."

"Ja minusta mielipiteesi on täysin mitätön. Enhän minä tee, mitä vaimoni kamarineito minun käskee tehdä. Saanen kysyä mielipiteesi perusteluja?" Kaarle kysyi ja katsoi minua happamasti. Väänsin kasvoilleni irvokkaan virneen ja päätin iskeä kissan pöydälle.

 "Koska vaimosi on raskaana, Kaarle. Siksi et saa tappaa häntä. Eikä se ole hänen vikansa, jos hän ei synnyttäisikään sinulle poikaa, voihan nainenkin hallita Westwood Villagea. Kahden ensimmäisen vaimosikin kuolema oli kiinni vain siitä, kun sinä et ole tarpeeksi tehokas!" huusin kurkku suorana, kuitenkin niin, ettei linnan muu väki kuullut. 

 "Mitä sinä selität!? Kai oma vaimoni olisi kertonut minulle hedelmällisyydestään ennen sinua! Ja sinuttelitko sinä minua?!" hän huusi vielä kovempaa. "Voi, kyllä sinuttelin, ja jos sallit, menisin ruokkimaan tyttäresi, joka on mielestäsi kelvoton mitättömän valtakuntasi hallitsijaksi, kun sitä ei muutkaan täällä halua tehdä", sanoin napakasti ja yritin saada vauvan syliini. 

"Äläs yritä mitään, naikkonen. Minulla on ehtoja." hän sanoi yhtäkkiä hellästi ja kutsuvasti. "Ehtoja mille?" kysyin hämilläni, sillä villileijona oli yhtäkkiä muuttunut käärmeeksi. "Että en tapa vaimoani.." hän mutisi. "Jos suostut.. *köh*.. kanssani..?" Tyrmistyin kuninkaani röyhkeyttä ja ehdotusta. Mitä vielä! "Anna olla! Minä olen raskaana, jos et sattunut huomaamaan."  "Se on ainut ehtoni siitä, etten tapa vaimoani. Kumpaa haluat enemmän, uskollisuutta Rexillesi, vai kuningattaresi elämän? Ja kyllä - minä tiedän sinusta ja Rexistä. Kukapa ei tietäisi? Mitä luulet ihmisten miettivän, kuka on lapsesi isä?" 

Mietin hetken päätöstäni, joka saattaisi maksaa jonkun hengen. "Hyvä on", kuiskasin tuskin kuuluvasti ja poskelleni tirahti muutama kyynel. "Älä sure, Jennika. Tämä päätös oli ainoa oikea", kuningas sanoi minulle muka-lohduttavasti ja pyyhkäisi kädellään poskeani, jonka viskasin heti pois. "Milloin?" kysyin totisena. "Tänään, kun olet saanut työsi valmiiksi. Odotan sinua yläkamarissa", hän sanoi viimeisenä ja lähti huoneesta. 

Pöyristyin kuninkaani röyhkeyttä vielä kerran. Ja ihmetteli päätöstäni. Ja sen aiemman päätökseni seurauksia. Ei se ollutkaan maksanut henkeäni. Mutta en pitänyt siitä, mitä minun piti tehdä vielä tänään. 

Ilmestyin yläkamariin ajoissa, ja siellähän kuningas minua jo odottelikin. Sanottuani: "Anna mennä" hän oli riisunut itsensä ja minut ja kavunnut heinäkasan päälle. Että sillä miehellä oli otsaa! 

Kun kaikki oli ohi, Kaarle poistui kamarista arvokkaasti ensimmäisenä, minä muutama minutti sen jälkeen.  

Menin heti tapahtuneen jälkeen kylpyyn. Ajattelin ironisesti kuningattaren olevan minulle henkensä velkaa. Kirjaimellisesti. Ja toivoin hartaasti Rexin suhtautuvan tapahtuneeseen tyynesti. Minullahan oli vaihtoehtoja, mutta toisin valitessani olisi valtakunnasta taas puuttunut kuningatar. Rex saisi nyt vain elää päätökseni kanssa. Ja tekoni, josta en itsekään ollut kovin ylpeä. 

***

Muutama kuukausi oli kulunut leppoisasti, vaikkakin kireissä merkeissä linnassa. Kaarle oli tosiaan sysännyt myrkyttämisaikeensa syrjään ja minun ja kuningattaren raskaudet etenivät molemmat mukavasti. 

Olin eräänä yönä peseytymässä ennen petiinmenoa, kun kuulin suuresta salista kolinaa ja kilinää. Linnan melkein joka huoneessa kaikui, joten en hukannut aikaa, vaan kiskoin kolttuni päälleni ja pingoin yhä kasvavan vauvani kanssa suureen saliin. 

Kiirehdin suureen saliin ja näin lattialla makaavan hahmon. Menin lähemmäksi lattialla makaavaa henkilöä, jonka tunnistin melko nopeasti. Sehän oli Olivia, linnan ruokavastaava, joka teki kaiken ruuan, joka linnassa syötiin. Tietenkin osin Helenan pienellä avustuksella.  

Menin ihan Olivian viereen ja katselin häntä. En uskaltanut kumartua, koska pelkäsin vatsakumpuni puolesta, mutta päättelin hänen kaikesta päätellen olevan tyrmätty jollakin. 

Huolestuin tosissani. Entä jos Olivia oli vahingossa vaikka syönyt kuningattarelle tarkoitettua myrkytettyä ruokaa? Vaikka kuningas oli minulle luvannutkin pidättäytyvänsä ajatuksesta. Mutta mistä siitä käärmeestä ikinä tiesi. En kuitenkaan voinut olla täysin varma epäilyistäni, joten kiikutin Olivian parhaani mukaan palkollisten makuuhuoneeseen lepäämään, jos hän virkoaisikin.

Raahustettuani Olivian petiin ja varmistettuani tämän hyvinvoinnin, menin puutarhaan poimimaan kevään satoa. Rex oli linnan oikea puutarhuri, mutta tämän ollessa nukkumassa et saattanut antaa hänelle tapahtua jotain, jos tehtävä ei olisikaan tehty. 

Saatuani sadon korjattua ja vietyä sen keittolaan sallin itselleni vihdoin luvan mennä nukkumaan, jossa kaikki palkolliset jo olivatkin. Päiväni oli mennyt suhteellisen sukkelaan, vaikka Olivian tilanne huolestuttikin minua. Kuningattarenkin ehkä uhattu tila vei minulta unia, joten nukahdin vasta tunnin pyörimisen jälkeen. 

***

Heräsin aamulla levottomana ja väsyneenä. Muut palkolliset olivat jo nousseet. Käväisin tyhjentämässä rakkoni yön jäljiltä ja olin menossa vaihtamaan muinaisen sinisen kolttuni päälleni, kunnes pysähdyin kuningasparin kamarin oven taakse. Kuulin puhetta. 

"Niin, kultaseni. Niin minustakin." "Kaarle. Minulla on sinulle - ja koko valtakunnalle -  uutisia. Me saatamme vihdoin saada perillisen! Olen nimittäin raskaana." Huoahdus. Ja hiljaista hetken aikaa. "Mutta sehän on hienoa!"

Kuultuani tarpeeki hiiviskelin huomaamattomasti oven editse ja vaatteita vaihtamatta menin hoitamaan pientä prinsessaa. Maria hihkui innoissaan ja leikitteli hiuksillani, kunnes laskin hänet lattialle.  

Istutin hänet potalleen ja käväisin niin nopeasti kuin kykenin vaihtamassa kolttuni päälleni, ja aloitin päivittäisen opetustuokion pikku prinsessan kanssa. Opettelimme sanoja ja niiden merkityksiä, äänteitä ja muuta sellaista. Maria näytti nauttivan seurastani, mikä piristi päivääni jo aamusta.  

Jätin prinsessan Helenan - piian - käsiin ja menin keittolaan, jossa ruoka tehtiin. En voinut olla huomaamatta siskoani Annaa ja rakastani Rexiä. Ihmettelin Annan käytöstä. Normaalisti hän olisi katsonut meitä molempia, kuin talonpoikia tai säädyttömiä, mutta nyt hän kertoi Rexilleni jotain todella äänekästä, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiosta. Yskähdin huomiotaherättävästi. Molemmat katsahtivat minuun. 

"Hei sisko", Anna sanoi happamasti. Minä nyökkäsin. "Hei rakas", sanoin Rexille rakastavasti ja suikkasin suukon tämän täydellisille huulille. Anna häipyi vähin äänin ja selvästikin vitkastellen. Aloin jo epäillä jotain.  

"Mitäs tuo oli olevinaan?" kysyin Rexiltä Annan kaikottua. "Niin mikä?" "Äh, älä viitsi. Tiedän sinun olevan naisten mies, mutta toivoisin kuitenkin, että pidättäytyisit vain minussa. Mutta siskoni menee jo vähän yli." "Mehän vain juttelimme!" Rex puolustautui ja katsoi minua, kuin vainoharhaista. Vedin kasvoilleni epäilevän ilmeen ja virnistin söpösti. Rex hymyili.  

Rauhaa ei kestänyt kauan, kun Anna kipitti taas salakavalasti paikalle. "Saanko?" hän kysyi ja osoitti vatsaani. Nyökkäsin, vaikka epäilin jotain taka-ajatusta. En voinut käsittää siskoni motiiveja.  

Koko päivä oli mennyt varsin hyvin - vähän liiankin hyvin - kunnes illan tullen olin hakemassa veroilmoituksia kansalaisilta, kun poltot alkoivat. Synnytys oli melko helppo ja kivuton, niinkuin oli koko raskauskin. 

Lopulta sain pikkuiseni käsivarsilleni ja kuningatar ensimmäisten joukossa tuli hurraamaan pienelle tytöllemme, jonka Rex nimesi Emmiksi.  

Muutaman viikon kuluttua olin jo täysin toipunut synnytyksestä ja pystyin nauttimaan jo täysin rinnoin tyttärestäni ja hoitamaan häntä. Rexkin auttoi, mutta ei hänkään aina töiltään ehtinyt.  

Juuri, kun kuvittelin kaiken olevan täydellistä mieleeni pamahti kauhea ajatus. Entä jos kuningas ei pitäisikään lupaustaan, vaan kuningattaren synnytettyä toteuttaisi suunnitelmansa?

***

Tadaa. :--D Kommentoida saa/pitää! Ja pahoitteluni tuossa alkupään kuvassa, jossa näkyy se yhteisötontin puhelinhommeli :(